ISNE/tarinointia: Tosimiehet ja pelailijat – yhteisöllisyydestä Ernestin innoittamana

En katsonut televisiota reissun aikana, enkä varsinkaan jalkapalloa. Tätä tukemaan, jalkapallon MM-kisojen aamuna, matkatoverini Jani siteerasi minulle loistavaa kirjoittajaa, mutta ilmeistä kusipäätä, Ernest Hemingwayta:

“There are only three sports: bullfighting, motor racing, and mountaineering; all the rest are merely games.”

Testosteronihuttua ja melkolailla paskapuhetta, mutta sai miettimään sitä, että kaikki Ernestin luettelemat lajit ovat (tai ainakin siihen aikaan olivat) vaarallisia. Ja vaaran voittaminen tuo sellaista yhteisöllisyyttä, joka on kyllä toiminnallisessa muodossaan pelailun vastakohta. Kaikenlainen selviytyminen on aina toiminut initaatioriittinä yhteisöön kuulumiseen. Ihmisiä on leikelty ja laitettu hengenvaaraan ihan tahallaan ryhmäytymisen alttarille.

Ihmiset ovat myös itse kovaa menossa hengenvaaraan, jos sattuvat olemaan sopivasti hulluja. Joku voima ajaa osaa meistä ottamaan riskejä. ”Pääseekö tuosta?” on ollut ihan keskeinen kysymys ihmisen selviytymisen kannalta, koska jonkun pitää kokeilla – vaikka ei pääsisikään. Yhteisössä tarvitaan ihmisiä, jotka vastaavat haasteisiin hyökkäämäällä ja menemällä kohti, vaikka arjessa tämä ihmistyyppi voikin olla muita rasittavampi.

Kurapyöräilijät ovat yhteisö. Härkätaistelijat ovat varmasti yhteisö, siinä missä vuorikiipeilijät, sukeltajat ja basehyppääjätkin. Kaikkia lajeja yhdistää ryhmän tuoma turvallisuus yhdistettynä vahvaan yksilösuoritukseen. Vaaran läsnäolo sekä ryhmän tuoma riskin väheneminen ovat siis Ernestin väitteestä mukailtuja yhteisöllisyyden keskeisiä elementtejä.

Jalkapalloilijat ja muut joukkuepelaajat tekevät pirusti töitä yhdessä pelaamisen puolesta, koska he ovat joukkue. Mutta vuorikiipeilijät eivät ole joukkue. He ovat yksilöitä. Mutta heidän henkensä riippuu usein toisista vuorikiipeilijöistä (ihan köyden muodossa). Motivaatio tutustumiseen ja yhteispeliin on itsestäänselvyys, sitä ei tarvitse erikseen perustella ja se tehdään siihen pisteeseen, kun tarvitsee. Kyseessä ei ole peli, kyseessä on selviytyminen.

Toinen yhteisöllisyyden tekijä lienee vastakkainasettelun tuoma ylemmyydentunto. Pelailijat vastaan tosiurheilijat Ernestin puheiden tapauksessa. Bemarikuskit vastaan kotarikuskit (ja se aina kiusattu yamahakuski). Katoliset jalkapalloseurat vs. protestanttiset jalkapalloseurat. Ja toki kurapyöräilijät nukkumassa jalkapallon MM-finaalin aikaan, koska ”aivan turhaa katsella, kun muut jotain tekee, kun voi tehdä itse.”

Onko siis mitään yhteisöllisyyden tukipilaria, joka ei rakennu näille hieman hupaisille maskuliinisille aineksille eli lähes tarpeettomaan riskinottoon tai usein täysin rakenneltuun vastakkainasetteluun?

Kyllä on. Auttaminen silloin, kun se ei ole tarpeellista itsen kannalta. Viime reissun jälkeen alan olla velkaa aikalailla eripuolille. EXC:tä on nostettu pystyyn ja vedetty suosta, koska kylki on ollut paskana. Ja ilman sitä, en olisi pystynyt ajamaan, joten ihan mahtavuutta. Nyt 690 on tulossa yhdellä pakulla pohjoisesta, minä tulin toisella ja kamat tuli kolmannella. Ajamalla olisin vieläkin reissussa, mikä ei olisi ollut miellyttävää tässä toimintakunnossa. Aikalailla lämpimästi läikähtää sydänalassa, kun tajuaa, että hyvin pärjää aloitteleva endurokuljetteja, vaikka ei olekaan kaikkia pelejä ja vensseleitä vielä itselle hankittuna.

Ja loppukaneettina: eipä tuo moottoriurheilu nykyään niin vaarallista ole: suojat, kulttuuri, välineet ja säännöt ovat aikalailla toista kuin Ernestin aikana. Tosin kysymys ”Pääseekö tuosta?” on kyllä hyvin vakiintunut käyttöön. Suomessa on melko hupaistakin laillista tiestöä ajettavana – ja siten on vielä nämä luvan kanssa katsotut safarireitit. Sitä en sitten tiedä, miten tällä taipumuksella normaalit kotihommat hoituu, kun ei ole mitään “perusteltua” riskinottoa ja taisteltavaa arjessa. No ehkä start-up yrittäjänä saa tarpeeksi erikoistilanteita. Miksi se ei vain ole rentouttavaa? Onneksi on vielä viikko lomaa 😀

Kuvat Sauli Nordling, ISNE 2021, Motojysky.

theISNE -1,2,3: Elämäni mahtavimmat ajelut

Terveisiä Saariselältä, nyt sitten määränpäässä eli International Six Nights Endurossa mukana! Uskomattoman hienot kaksi päivää ihan oikeaa enduroa MAASTOLUVILLA, eli ei siis kurapyörillä mihinkään tuonne temuamaan, sanotaan tämä heti kärkeen. Ja sitten yksi päivä sairaslomaa. Harmillista kyllä Kuhmoa ennen kaaduttu kylki kipeytyi niin pahasti, että oli turvallisempaa oli jättää leikki kesken – vaikka koskaan ei kyllä pitäisi luovuttaa. Opin muunmuassa toissakesänä, että esimerkiksi murtuneella sormella ei ajeta Pälkäneeltä Seinäjoelle, mikäli halutaan, että se paranee alle vuodessa. Joten kun alkoi sekä tuntumaan että kuulostamaan (ihmeellistä kolinaa liikkuessa) sillä suunnalla liian pahalta, oli parempi uskoa, että homma seis. Mutta onneksi sain nauttia tätä herkkua kaksi päivää!

Ensimmäisenä päivänä ei juuri maisemia katseltu. Uusi pyörä alla – 250 Six days EXC – oli haaste, hallintalaitteet olivat uusia ja varsinkin jalkajarrua ja vaihtamista pitä tehdä polvea kuokistamalla (joku 46:n kenkämies ajanut sillä ennen minua). Maakivet, korkeuserot, urissa ajaminen – hei haloo, oli vaikeaa. Ja jännitti niin pirusti. Jotenkin kuvittelin, että olen ajanut enduroa aikaisemminkin, mutta paskanmarjat, olen lähinnä ollut lajikokeiluissa. Onneksi vesistöjen ylitykset, suot jne erikoistilanteet ovat tuleet 690:llä jossain määrin tutuiksi, joten henkinen kantti ei pettänyt kuin ehkä kerran kivikossa joutui pari kertaa hengittämään ja eteneminen oli kuin kännisellä koppakuoriaisella. Mutta siitäkin päästiin yli.

Etelästä tulivat Valtteri ja Jaakko seuraan ja majailtiin Janin ja heidän kanssaan samassa mökissä (joka kuraantui päivä päivältä, juttujen taso oli toki alusta asti ihan kuraa). Meidän ryhmän oppaat olivat Mami ja Olli Jäntti, molemmat loistavia kuskeja ja Mami vieläpä siihen päälle endurolegenda. Aina kun olen puhunut siitä, että voiko aloittaa vasta 49-vuotiaana, on minulle joku kertonut Mamista: Kyllä voi. Anna palaa. Aivan huikeaa oli tavata hänet sekä ajaa hänen opastuksellaan ja avullaan – Mami on itse aloittanut vuosien taon jälkeen uudestaan 49-vuotiaana (aivan!) ja on nyt karvan päässä vanhuuseläkkeestä, jolle hän nyt arvaukseni mukaan tuskin jää, koska kunto on sitä luokkaa, että ihan ollaan vastaantulijoita kaikki. Joten voiko Motojysky parempaa tarjota kuin Suomen kauneimmat maisemat, vaihtelevimmat enskapolut ja huikeaa opastusta. Hinta on tosin melko paljon rahaa, kun itse vuokrasin pyöränkin, mutta investointi kannatti. Tavoitteenani oli saada ymmärrys siitä, että haluanko ajaa pikkuenskalla oikeaa enskaa – ja vaikka toki ymmärrän, että tällainen safariajelu on eri asia kuin jonkun paikallisradan kiertäminen, niin vielä kalliimmaksi taisi tulla tämä reissu, koska kyllä tämä vain on niin hienoa.

Toinen päivä meni paljon paremmin. Ainoastaan kuralutakot ja kapeat urat (haha, ainoastaan, niitä kyllä riitti) pudotti vauhdit, mutta sellainen kova enskaura ja oikeastaan kivikotkin sekä nousut, laskut ja oikeastaan suot ja purotkin menivät ihan kivasti. Aikamoista hymyä oli kypärän sisällä. Jos sunnuntaina ajettiin vitun voimalla – eli lähinnä kiroilemalla ja agressiolla, niin maanantaina sitä tuli sellainen rytmikäs ja etenevä olo, vähän niinkuin olisi keinahdellut vain polulla eteenpäin. Toki välillä oltiin koppakuoriaisena maassa, kylki ei oikein kestänyt kovaa käyttöä ja varsinkin itsensä ja pyörän ylöspuskeminen oli välillä varsin koomillista tuohua. Oikeastaan tiesin, että kun lähden viimeiselle Kakslauttasen lenkille tiesin jo etukäteen, että se on joko tämä tai huominen. Mutta koska pieni toive oli molemmista, lähdin kuitenkin. Mutta siellä ne kohtalokkaat lipat tulivat ja kylki meni juuri pari naksua pahemmaksi, joten loppumatka tultiin hieman varovaisemmin. Mutta oli se kaiken sen väärti, mennen tullen. Ihan mahtavaa tuohua! Kiitos Jysky ja kumppanit! Ja Taisto mopon etelään tuomisesta! Uudestaan!

Pistän vielä kuvia lisää, kunhan niitä tulee. Suurinpiirten vikat kuvat Sauli Nordling, tunturin huipulta Jaakko Asikainen ja muut kuvat enmävaantiedämuttakuvarefet saa pyytää tai laitan, kun saan tarkistettua. Julkaisen nyt kuitenkin vähän keskeneräisenäkin, eiköhän joku reissun lopputilitys vielä tule, kunhan nyt jotenkin keksin, miten pääsen täältä kotiin Helsinkiin 😀

ISNE10: Matka loppuu, ajo alkaa

Tulppiossa vedettiin taas uinnit Tulppionjoessa sekä iltasaunat, iltapizzat ja iltasiiderit sekä heitettiin juttua paikallisten kanssa. Kolmen sukupolven enduroseurue oli tullut paikalle ja aikalailla keskittyivät Yamaha vs KTM keskusteluun, jossa Yamahaa yritettiin iloisesti dissata. Tämä jatkui vielä aamullakin, luonnollisesti.

Yritettiin ottaa joku vanhempi sekä monipuolisempi reitti TETin sijaan päivän ajeluun kohti Saariselkää, mutta TETtiä tultiin silti koko matka – joko vanha reitti oli se sama tai sitten reitittäjä oli syyllistynyt virheeseen. Joka tapauksessa kaava oli aika selvä: suoria ja poroja. Pitkiä suoria ja paljon poroja. Tulin siihen tulokseen, että poron reaktioaika täytyy olla joku 8 sekuntia. Eli poro sinänsä on looginen eläin, käytös on vain ihmisen hetkestä koko ajan 8 sekuntia perässä, joten millään ei ihminen muista, mihin se on milloinkin reagoimassa eli säntäilemässä. Mukavaa oli se, että maisemat olivat jo hyvin lappisia, pirunpeltoa ja vanhoja honkia.

Koska oli kylmää (!) ja tylsää (mökötuskuva liittyy suoriin sekä asvalttiin) suoritimme matkustuskoneiden uudelleen arvonnan ja molemmat saivat 690 KTM:n alleen. Jani tosin vuoden 2008 mallin ja minä 2019 mallin. JA KYLLÄ OLI ERILAISTA. Hyvänen aika, kun kaikki hallintalaitteet ovat 11 vuotta uudempia. Ne ovat vain siis sujuvampia ja näppärämpiä. Janin pyörä tuntui puolta pienemmältä ja puolta tehokkaammalta. Ainoa valituksen aihe oli liian pitkä sivujalka, jonka kanssa operoiminen vaati ihme varvistuksia ja vääntämistä – itsellänihän mokoma on lyhennetty melkein 5 cm:llä. Lisäksi seisaaltaan ajo piti tehdä “hyökkäysasennossa” eli perse pitkällään kädet edellä, kun itselläni on nostettu stongaa ja pudotettu jalkatappeja niin, että voi ajaa hyvin ryhdikäästi “dakar”-asennossa vaikka tuntitolkulla ja pudottaa persauksen taakse sitten erikoistilantessa. Ikävä kyllä vaihdon jälkeen oli aivan selvää, että minun kotarin keula ei toimi – ohjauslaakeri on loppu. Tuo mokoma on mennyt niin hitaasti, että vaati toisen havainnoimaan tilannetta sekä uuden mittatikun.

Mutta perille pääsin Saariselälle! Jee! Kauppaan ja sauna päälle ja pyykin pesua.

Nyt menossa välipäivä, varustehuolto, etelän pakulla tulevat soijalattesoturit messiin ja sitten huomenna ajamaan ISNEä! Eli vielä tulossa 3 päivää raportoitavaa tällä reissulla.

Matkaosuus: Yhteensä 3300 kilometriä ja 10 ajopäivää. Joku ei tripin kanssa täsmää, koska ihan 330 kilsaa en mielestäni päivässä ajanut – oli pari lyhyempääkin siirtymää ja leikkipäivää, mutta en nyt jaksa lähteä kinaamaan tekniikan kanssa. Janille oli tullut Tampereelta 2200 kilsaa, joten ihan varmaa on, että trippi oli pyörähtänyt enemmän kuin se kaksi kertaa, koska vedin kuitenkin kaakkoisnurkasta jo rajalle.

Mutta kuten todettu, olen logistiikka- enkä logiikkaihmisiä, niin fiilispohjalta sanoisin, että melko paljon on ajettu. Rennosti ja lomaillen. Ei oikeastaan yhtään hampaat irvessä tai ikävässä fiiliksessä, mikä yleensä myös kuuluu lajin luonteeseen, koska välillä vaan tulee viivästyksiä tai arviointivirheitä. Nyt ei yhtä lippaa lukuunottamatta tullut. Hyväksyttävä suoritus 🙂

Virallinen ituhippi PS. Koko matkan hiilidioksidipäästöt olivat samat, kuin jos olisin lentänyt Ivaloon ja ottanut auton Saariselälle. Maata pitkin matkaillen sain siis 11 päivän loman, näin ystäviä, ihania maisemia sekä yövyin mahtavissa paikoissa sekä söin kaikenlaista, välillä tosi loistavaakin apetta. Ja lomarahat jäivät Suomeen.

ISNE9: Leikkiä koko päivä

Edellisenä iltana oli kypäräkaljoilla tavattu Rane, joka oli liikkeellä 990 Advella. Sovittiin jo illalla, että mennään seuraavana päivänä kimpassa Kemihaaran vanhalle huoltotielle. Olimme tällä pätkällä yhteisreissua kanssani tekevän Janin kanssa salaa tyytyväisiä, koska Rane oli iso mörkö, kun me kaksi enemmän henkisesti vahvoja. Tiesimme, että pari vesistön ylitystä edessä ja rantapenkat saattavat vaatia vetoapua. Minulla oli kylki vieläkin särkylääkkeillä käytössä, joten en ollut mitenkään superhyödyllinen juokkueen jäsen.

Otettiin Janin kamat pois pyörien päältä ja lähdettiin leikkimään. Huoltotie oli kuivaa pariuraa, joka oli ihan helppoa ajettavaa, mutta muutamia yllätysmonttuja oli vastassa, joten pidin kärjessä maltillisen vauhdin. Vedettiin parin heikkolaatuisen tai romahtaneen sillan yli, viimeinen piti taluttaa, koska jäljellä oli osin vain naulaisia pitkittäispuita.

Ensimmäinen joenylitys oli hauska, vettä tuli vähän kenkiin sekä risuja kyytiin, ja kaikki paitsi Jani olivat vastapenkalla jumissa. Mutta siitä selvittiin, ja pidettiin ensimmäinen pitempi tauko, jonka aikana selvisi, että ollaan Ranen kanssa melkein sukua. Samoilla seuduilla ollaan lapsena leikitty Vesivehmaalla. Pieni on maailma, kun Kemihaaran metsistä löytyy melkein sukulaisia.

Toisen pikku vesiesteen jälkeen törmättiin taas paikallisiin nuotipaikalla, joiden kanssa kerrattiin Kemijoen ylityspaikkoja ja hieman yleiskuvaa muutenkin. Lähdettiin etsimään tätä mystistä mahdollisuutta ensin alavirralta, jossa oli aivan liikaa vettä, sitten takaisin ylävirralta paikallisten ehdottamalta paikalta, jossa Rane vietti vedessä varmaan puoli tuntia etsimässä väylää, joka tavallaan löytyi. Linja oli kuitenkin niin pitkä ja mutkainen, että aika mahdotonta sitä olisi ollut vetää prätkällä, josta tunnetusti puuttuu tuo pakki. Hieman alkoi Janiakin ensikertalaisena jo hirvittämään, että onko nämä hölmöt tosissaan, mutta eivät olleet. Järki voitti, taidot eivät olisi ainakaan minulla riittävällä varmuusvaralla riittäneet, joten söimme eväät ja jatkoimme matkaa.

Lähdimme Niekalle, jonka päälle kipusimme kuin oravat ja siellä otimme ns. sometauon ja otimme oikein selfieitä ja kaikkea komiaa. Niekan ympäri meni tie, joka käytiin paukuttamassa läpi – pariuraa ja kiveä, mutta nämä enduroa C-luokassakin ajaneet kuskit Jani ja Rane vetivät reippaasti edellä ja minä tulin hiukan mummompaa vauhtia perässä. Aina kannattaa olla itseään pätevämmässä seurassa, voi vaikka oppia jotain. Pakko oli myös ottaa Niekan päältä toisinto voittaja-kuvasta 7 vuoden ja 5 päivän takaa (10.7.2014), kun kävin siellä 640 Advella. Kuvakin löytyi, joten pakko sekin julkaista. Nainen ja rintapanssari on sama, muuten on kaikki ihan eri.

ISNE7: Flow-tila

Hiekkamutkia ajaessa aivot askartelee vain harvoin menneessä tai tulevassa. Varsinkin muutaman päivän ajon jälkeen flow-tilaan pääsee melko helposti. Ajamiseen menee 50-100% kapasiteetista ja loppu kapasiteetti lajittelee tunteita, asenteita ja mielipiteitä. Tarkistaa asetuksia ja yleensä parempaan päin. Juurikaan ei ole käynyt etelän haasteet mielessä ja ainoat suunnitelmatkin liittyvät Mongoliaan, jossa on kuulemma asvalttia vain 70 kilometriä. Ehkä joskus, jos löytyy kaveri reissuun.

Aiemmin seitsemän ajopäivän jälkeen sitä on ollut fyysisesti väsyneempi kuin lähtiessä. Nyt en ole. Kolme lyhyempää ajopäivää sekä kunnon yöunet kunnon yöpaikoissa alkaa vaikuttaa siten, että peilikuvakin on pirteämpi ja vähemmän kuluneen näköinen kuin lähtiessä. Yleensä näillä reissuilla keho nääntyy ja mieli lepää. Nyt on molemmat paremmassa hapessa kuin lähtiessä. Hyvä saavutus. Ja vaikka särkylääkettä kuluu vieläkin ihan mukavasti, tuntuu, että INSEen mennessä pitäisi olla kylkikin jo täysin käyttökunnossa.

Tänään oli lyhyt päivä, 3,5 tuntia lähes ilman taukoja ja jotain 170 km. Koska tämä oli tiedossa jo aamulla, otettiin aamupäivään kanoottiretki, uimista ja saunomista. Koska miksipä ei, kun kerran oli rantasauna ja kanootti käytössä. Melko hyvin pystyin melomaan, vaikka Jani kyllä taisi tehdä enimmän lihastyön. Hossa on mielettömän hieno paikka. Löydettiin koskikin, mutta ei uskallettu mennä lähemmäksi.

TET oli ainakin tämän päivän pätkällä täynnä suoria. Älyttömän pitkiä suoria. Vauhti oli silti kohtuullisen maltillinen, koska poroja oli riittävän usein tukkimassa tietä. Älytöntä ponkailua oli niiden eteneminen, ainoa keino oli odotella, että keksivät lähteä tieltä pois. Maisemat olivat todella kauniita. Myrsky oli hienosti vetänyt puita tielle, mutta onneksi kulkuväylä oli pätkitty näkyville.

Yöpyminen myös Peter Pan Biken “Soraa ja saunaa” -reissulta tutulta Isokenkäisten klubilla. Perustajan tytär kertoi meille koko tarinan – täällä on aikanaan kelkkasafareiden aikana yöpynyt Helsingin isokenkäisiä ensin erilaisissa kylmissä majoitteissa ja sitten rakennusten valmistuessa aina vain hieman paremmin. Päätupa (kuvassa pyörien takana) rakennettiin alkuun Harri Holkerin ideoimana kelkkahaalarin kuivauspaikaksi. Nyttemmin täällä on Green Key -majoitus, jossa kaikki hienosti mietitty, ruoka hyvää ja palvelu pelaa. Ehdottomasti lämmin suositus! Myös rantasauna oli hieno, koska toki taas pääsi uimaan ja saunaan.

ISNE1: Itärajaa Saariselälle ISNE:n

Lähtö Helsinki 6.7.2021 – ajopäivät International Six Nights Enduro, Saariselkä 18.7.-20.7.2021.

Ensimmäinen reissu yksin. Jännittävää, toisaalta ihan pirun hienoa. Lämmittely- ja huoltorundi tehtiin Viroon, Saaremaalle majoitukseen pakuilla ja siellä heiteltiin TETtiä edes takaisin ja lisäksi turistoiduttiin Kuresaaressa ja majakkarannalla, mopoilla toki. Samalla hoitui (loistavien ystävien logistisella avustuksella) huolto Tallinnassa KTL:ssä – vahva suositus. 690 muuttui kuin toiseksi pyöräksi, kun iskettiin uudet kartat, tehtiin iskarihuolto ja tarkistettiin sekä huollettiin muutenkin koko hoito viimeisen päälle kuntoon. Tuosta linkistä vaan eteenpäin, jos osaava huolto järkevään hintaan kiinnostaa: https://www.ktlracing.ee/.

Vahva suositus myös Saaremaalle mopoilukohteena, TET toimi hyvin ja oli juurikin sopivan kokoista 690:lle. Pienemmät pyörät reissussa olivat hieman helisemässä, koska toki hieman siirtymää aina syntyy isompaa tietä pitkin.

Saaremaalta pyörä tuli siis niin reissuvalmiina, joten lähtövalmisteluihin meni lopulta vain pari päivää: laukut kiinni, scottoiler täyteen, ilmaa, bensaa, nesteiden tarkistus sekä pyörän varaosien pakkaus – lähinnä sisäkumit ja tulppa sekä työkaluja, 12v pumppu ja öljyä jne. Toki niistä aina melkein laukku täyteen menee yhdessä safkojen ja leiritymishommien kanssa. Tällä kertaa jätin keittimen kotiin ja otin vain termarin, ei näin kuumalla tarvitse kahvia keitellä, kunhan saa retkimuonan tarvittaessa tehtyä.

Pakkaus jäi melko kevyeksi koska “tuulensuojapussiin” (kyllä, Bilteman nimi kuivapussille) päälle tuli vain majoituskamat ja toiseen laukkuun tuli omat kamat – ja näin kuumalla arvioin, että en tarvitse juurikaan mitään huppareita, joten painoa ei hirveästi tullut. Kaksi viikkoa, yksi mekko ja kahdet kengät, pirusti ajokamoja ja tilpehööriä sekä lääkekaapin sisältö (joku turvallisuusjuttu varmaan). Tosin volyymi tuli taas täyteen, näin se aina käy. Luotan kyllä, että tärinä pakkaa kaiken tiiviimmäksi. Poikkeuksellisesti otin mukaan myös tietokoneen, koska yrittäjälle voi tulla töitä, mieli reitin suhteen voi muuttua tai sitten haluaa blogata, niinkuin nytkin teen!

Jotenkin Lappeenrannan reitin suunnittelusta tuli sellainen isompi juttu – reittejä tuli sekä lainattua että piirrettyä vaikka kuinka monta. Lopulta päädyin ajamaan 350 km päivän aikana. Ensin Myrskylään lounaalle hiekkoja pitkin, matkalla kävin myös Rauhalantien amnesimuistomerkillä (tosin en tarkalleen muistanut missä se on). Taustatarina on se, että n. 5 vuotta sitten vedin lipat kyseisellä tiellä, löin pääni ja olin n. 20 minuuttia dementiapotilaana tietämättä kuka ja missä olen. Ja kuuleman mukaan kiukkuinen kaikesta utelusta. Vikaa päähän ei todennäköisesti jäänyt, mutta mistä sen tietää.

Myrskylässä matkakaveriksi tulivat Jani ja Iida, jotka ihan tylysti puskivat puimurilla silukkarenkailla kakspäällä perässä, vaikka varsinkin itärajan tuntumassa olivat reitit välillä ihan oikeita polkuja. Ihailtavaa toimintaa ja kyllä jonkin verran nauratti, että näinkin voi tehdä. Itsellä ollut aikanaan sama peli ja olisi kyllä jäänyt ajamatta – varsinkin kaksipäällä. Kyytiin en olisi mennyt mistään hinnasta!

• 

• 

• 

• 

Reitti kulki Myrskylästä kaikkien mutkien kautta Salpalinjaa ihmetellen Miehikkälään, jossa pieni evästauko Salen pihalla, koska paikallinen ravinteli oli mennyt 15.30 kiinni. Sieltä itärajalle, jota pitkin puskettiin ylöspäin. Jatkoin yksin vielä yhden 50 kilsaa lopussa, koska olimme menossa eripuolille Lappeenrantaa majailemaan. Olihan luksusta päästä perille: uimaan, syömään ja ottamaan pari virvoketta. Edessä välipäivä – kohta kaverin mökille ja torstaina sitten Kiteelle – sain paikallisen opastuksen lähtöä varten jotain sähkölinjaa pitkin, jota “voi ihan hyvin ajaa”, joku laillinen tiekin kuulemma sieltä löytyy. Tuskin maltan odottaa. Mutta odotellessa nautin karjalaisesta vieraanvaraisuudesta ja ihanista ystävistä!

Ja toki päivän ainoa huoltotoimenpide oli ketjurasvarin katkenneen letkun aiheuttama ketjujen öljyäminen (5W50 pysyy riittävän hyvin). Kardaanimies otti yllätteen diagnoositilanteesta kuvan.