ISNE10: Matka loppuu, ajo alkaa

Tulppiossa vedettiin taas uinnit Tulppionjoessa sekä iltasaunat, iltapizzat ja iltasiiderit sekä heitettiin juttua paikallisten kanssa. Kolmen sukupolven enduroseurue oli tullut paikalle ja aikalailla keskittyivät Yamaha vs KTM keskusteluun, jossa Yamahaa yritettiin iloisesti dissata. Tämä jatkui vielä aamullakin, luonnollisesti.

Yritettiin ottaa joku vanhempi sekä monipuolisempi reitti TETin sijaan päivän ajeluun kohti Saariselkää, mutta TETtiä tultiin silti koko matka – joko vanha reitti oli se sama tai sitten reitittäjä oli syyllistynyt virheeseen. Joka tapauksessa kaava oli aika selvä: suoria ja poroja. Pitkiä suoria ja paljon poroja. Tulin siihen tulokseen, että poron reaktioaika täytyy olla joku 8 sekuntia. Eli poro sinänsä on looginen eläin, käytös on vain ihmisen hetkestä koko ajan 8 sekuntia perässä, joten millään ei ihminen muista, mihin se on milloinkin reagoimassa eli säntäilemässä. Mukavaa oli se, että maisemat olivat jo hyvin lappisia, pirunpeltoa ja vanhoja honkia.

Koska oli kylmää (!) ja tylsää (mökötuskuva liittyy suoriin sekä asvalttiin) suoritimme matkustuskoneiden uudelleen arvonnan ja molemmat saivat 690 KTM:n alleen. Jani tosin vuoden 2008 mallin ja minä 2019 mallin. JA KYLLÄ OLI ERILAISTA. Hyvänen aika, kun kaikki hallintalaitteet ovat 11 vuotta uudempia. Ne ovat vain siis sujuvampia ja näppärämpiä. Janin pyörä tuntui puolta pienemmältä ja puolta tehokkaammalta. Ainoa valituksen aihe oli liian pitkä sivujalka, jonka kanssa operoiminen vaati ihme varvistuksia ja vääntämistä – itsellänihän mokoma on lyhennetty melkein 5 cm:llä. Lisäksi seisaaltaan ajo piti tehdä “hyökkäysasennossa” eli perse pitkällään kädet edellä, kun itselläni on nostettu stongaa ja pudotettu jalkatappeja niin, että voi ajaa hyvin ryhdikäästi “dakar”-asennossa vaikka tuntitolkulla ja pudottaa persauksen taakse sitten erikoistilantessa. Ikävä kyllä vaihdon jälkeen oli aivan selvää, että minun kotarin keula ei toimi – ohjauslaakeri on loppu. Tuo mokoma on mennyt niin hitaasti, että vaati toisen havainnoimaan tilannetta sekä uuden mittatikun.

Mutta perille pääsin Saariselälle! Jee! Kauppaan ja sauna päälle ja pyykin pesua.

Nyt menossa välipäivä, varustehuolto, etelän pakulla tulevat soijalattesoturit messiin ja sitten huomenna ajamaan ISNEä! Eli vielä tulossa 3 päivää raportoitavaa tällä reissulla.

Matkaosuus: Yhteensä 3300 kilometriä ja 10 ajopäivää. Joku ei tripin kanssa täsmää, koska ihan 330 kilsaa en mielestäni päivässä ajanut – oli pari lyhyempääkin siirtymää ja leikkipäivää, mutta en nyt jaksa lähteä kinaamaan tekniikan kanssa. Janille oli tullut Tampereelta 2200 kilsaa, joten ihan varmaa on, että trippi oli pyörähtänyt enemmän kuin se kaksi kertaa, koska vedin kuitenkin kaakkoisnurkasta jo rajalle.

Mutta kuten todettu, olen logistiikka- enkä logiikkaihmisiä, niin fiilispohjalta sanoisin, että melko paljon on ajettu. Rennosti ja lomaillen. Ei oikeastaan yhtään hampaat irvessä tai ikävässä fiiliksessä, mikä yleensä myös kuuluu lajin luonteeseen, koska välillä vaan tulee viivästyksiä tai arviointivirheitä. Nyt ei yhtä lippaa lukuunottamatta tullut. Hyväksyttävä suoritus 🙂

Virallinen ituhippi PS. Koko matkan hiilidioksidipäästöt olivat samat, kuin jos olisin lentänyt Ivaloon ja ottanut auton Saariselälle. Maata pitkin matkaillen sain siis 11 päivän loman, näin ystäviä, ihania maisemia sekä yövyin mahtavissa paikoissa sekä söin kaikenlaista, välillä tosi loistavaakin apetta. Ja lomarahat jäivät Suomeen.

ISNE9: Leikkiä koko päivä

Edellisenä iltana oli kypäräkaljoilla tavattu Rane, joka oli liikkeellä 990 Advella. Sovittiin jo illalla, että mennään seuraavana päivänä kimpassa Kemihaaran vanhalle huoltotielle. Olimme tällä pätkällä yhteisreissua kanssani tekevän Janin kanssa salaa tyytyväisiä, koska Rane oli iso mörkö, kun me kaksi enemmän henkisesti vahvoja. Tiesimme, että pari vesistön ylitystä edessä ja rantapenkat saattavat vaatia vetoapua. Minulla oli kylki vieläkin särkylääkkeillä käytössä, joten en ollut mitenkään superhyödyllinen juokkueen jäsen.

Otettiin Janin kamat pois pyörien päältä ja lähdettiin leikkimään. Huoltotie oli kuivaa pariuraa, joka oli ihan helppoa ajettavaa, mutta muutamia yllätysmonttuja oli vastassa, joten pidin kärjessä maltillisen vauhdin. Vedettiin parin heikkolaatuisen tai romahtaneen sillan yli, viimeinen piti taluttaa, koska jäljellä oli osin vain naulaisia pitkittäispuita.

Ensimmäinen joenylitys oli hauska, vettä tuli vähän kenkiin sekä risuja kyytiin, ja kaikki paitsi Jani olivat vastapenkalla jumissa. Mutta siitä selvittiin, ja pidettiin ensimmäinen pitempi tauko, jonka aikana selvisi, että ollaan Ranen kanssa melkein sukua. Samoilla seuduilla ollaan lapsena leikitty Vesivehmaalla. Pieni on maailma, kun Kemihaaran metsistä löytyy melkein sukulaisia.

Toisen pikku vesiesteen jälkeen törmättiin taas paikallisiin nuotipaikalla, joiden kanssa kerrattiin Kemijoen ylityspaikkoja ja hieman yleiskuvaa muutenkin. Lähdettiin etsimään tätä mystistä mahdollisuutta ensin alavirralta, jossa oli aivan liikaa vettä, sitten takaisin ylävirralta paikallisten ehdottamalta paikalta, jossa Rane vietti vedessä varmaan puoli tuntia etsimässä väylää, joka tavallaan löytyi. Linja oli kuitenkin niin pitkä ja mutkainen, että aika mahdotonta sitä olisi ollut vetää prätkällä, josta tunnetusti puuttuu tuo pakki. Hieman alkoi Janiakin ensikertalaisena jo hirvittämään, että onko nämä hölmöt tosissaan, mutta eivät olleet. Järki voitti, taidot eivät olisi ainakaan minulla riittävällä varmuusvaralla riittäneet, joten söimme eväät ja jatkoimme matkaa.

Lähdimme Niekalle, jonka päälle kipusimme kuin oravat ja siellä otimme ns. sometauon ja otimme oikein selfieitä ja kaikkea komiaa. Niekan ympäri meni tie, joka käytiin paukuttamassa läpi – pariuraa ja kiveä, mutta nämä enduroa C-luokassakin ajaneet kuskit Jani ja Rane vetivät reippaasti edellä ja minä tulin hiukan mummompaa vauhtia perässä. Aina kannattaa olla itseään pätevämmässä seurassa, voi vaikka oppia jotain. Pakko oli myös ottaa Niekan päältä toisinto voittaja-kuvasta 7 vuoden ja 5 päivän takaa (10.7.2014), kun kävin siellä 640 Advella. Kuvakin löytyi, joten pakko sekin julkaista. Nainen ja rintapanssari on sama, muuten on kaikki ihan eri.

ISNE8: TET petti, muuten mukavaa

Aamu alkoi uinnilla ja hyvällä aamupalalla ja laiskalla lähdöllä. Alkupätkä TETtiä oli todella kivaa ja vaihtelevaa pikkutietä, kunnes suorat alkoivat. Hiekkasuoraa ja sitten – ARGH – asfalttia. TET eli Trans European Trail on kurapyöräilijöiden yhteisprojekti, jonka tavoitteena on löytää hyvät ja toimivat hiekkatiereitit aina jokaisen maan läpi, jokaiseen suuntaan. Näin vältetään muun muuassa häiritsevästi ajo – esim. päätyminen jonkun pihaan tai pellolle sekä laittomille teille (eli ei-teille) päätyminen. Lisäksi matka etenee ja ei tarvitse itse tehdä suunnitelmia. Reittien piirtäminen on kuitenkin oma taiteenlajinsa – toki kun itse tekee, saa sen kokoista tietä kuin tykkää.

Poroja alkoi näkyä enemmän – myös legendaarinen valkoinen poro! Napapiirin ylityksestä piti ottaa kuva tietysti myös. Sitten matka olikin melkoista pettymystä, Sallan kahta puolta ajettiin asfalttia, mikä on aivan vastoin omaa ajatustani näistä reissuista. Koko alkumatka, joka oli omaa piirrosta yhdistettynä muutamaan kaverin piirtoon, oli ollut todella hauskaa pikkupätkää. Noh, toivottavasti TET kehittyy, koska assulle on helppo mennä millä vain navigaattorilla, siinä ei yhteisön apua tarvita.

Olimme alunperin ajatelleet, että menemme Naruskan retkeilymajalle yöksi, mutta koska mutkat oli pantu suoriksi, päätimme mennä Tulppioon asti. Matkalla oli legendaarinen Tuntsan pubi, keskellä ei mitään. Olimme ainoat asiakkaat kun menimme, mutta sitten iso kolmen sukupolven enduroseurue tuli paikalle ja saimme aikaan ruuhkan keskelle erämaata. Monin tavoin hupaisaa ja paikkakin on pysähtymisen arvoinen. Loppumatka oli taas laadukkaampaa ajamista, poroaitoja ja poroja oli taas mukavasti pitämässä vauhtia järkevänä.

Tulppion Majoilla oli vaihtunut omistaja ja hommasta oli tullut pari naksua laadukkaampaa – bensaa oli, palvelua oli, maailman parasta gluteenitonta pizzaa oli. Puutyöveturia vuodelta 1916 pääsi katsomaan. Ja toki myös perinteisesti baarissa eli Tulppion Tiskossa istui kolme porukkaa: paikalliset, kalastajat ja kurapyöräilijät. Paikalliset olivat tekemässä kelkkareittejä, joten heiltä piti udella lonkeron verran legendaarista ja ehkä mahdollista Kemijoen ylityspaikkaa – oikotietä Niekalle. Neuvoja tuli ja arvio, että “ehkä on mahdollista, mutta eipä ole kukaan vielä pyörällä yli mennyt”. Eli perinteinen tapa yllyttää hullua.

ISNE7: Flow-tila

Hiekkamutkia ajaessa aivot askartelee vain harvoin menneessä tai tulevassa. Varsinkin muutaman päivän ajon jälkeen flow-tilaan pääsee melko helposti. Ajamiseen menee 50-100% kapasiteetista ja loppu kapasiteetti lajittelee tunteita, asenteita ja mielipiteitä. Tarkistaa asetuksia ja yleensä parempaan päin. Juurikaan ei ole käynyt etelän haasteet mielessä ja ainoat suunnitelmatkin liittyvät Mongoliaan, jossa on kuulemma asvalttia vain 70 kilometriä. Ehkä joskus, jos löytyy kaveri reissuun.

Aiemmin seitsemän ajopäivän jälkeen sitä on ollut fyysisesti väsyneempi kuin lähtiessä. Nyt en ole. Kolme lyhyempää ajopäivää sekä kunnon yöunet kunnon yöpaikoissa alkaa vaikuttaa siten, että peilikuvakin on pirteämpi ja vähemmän kuluneen näköinen kuin lähtiessä. Yleensä näillä reissuilla keho nääntyy ja mieli lepää. Nyt on molemmat paremmassa hapessa kuin lähtiessä. Hyvä saavutus. Ja vaikka särkylääkettä kuluu vieläkin ihan mukavasti, tuntuu, että INSEen mennessä pitäisi olla kylkikin jo täysin käyttökunnossa.

Tänään oli lyhyt päivä, 3,5 tuntia lähes ilman taukoja ja jotain 170 km. Koska tämä oli tiedossa jo aamulla, otettiin aamupäivään kanoottiretki, uimista ja saunomista. Koska miksipä ei, kun kerran oli rantasauna ja kanootti käytössä. Melko hyvin pystyin melomaan, vaikka Jani kyllä taisi tehdä enimmän lihastyön. Hossa on mielettömän hieno paikka. Löydettiin koskikin, mutta ei uskallettu mennä lähemmäksi.

TET oli ainakin tämän päivän pätkällä täynnä suoria. Älyttömän pitkiä suoria. Vauhti oli silti kohtuullisen maltillinen, koska poroja oli riittävän usein tukkimassa tietä. Älytöntä ponkailua oli niiden eteneminen, ainoa keino oli odotella, että keksivät lähteä tieltä pois. Maisemat olivat todella kauniita. Myrsky oli hienosti vetänyt puita tielle, mutta onneksi kulkuväylä oli pätkitty näkyville.

Yöpyminen myös Peter Pan Biken “Soraa ja saunaa” -reissulta tutulta Isokenkäisten klubilla. Perustajan tytär kertoi meille koko tarinan – täällä on aikanaan kelkkasafareiden aikana yöpynyt Helsingin isokenkäisiä ensin erilaisissa kylmissä majoitteissa ja sitten rakennusten valmistuessa aina vain hieman paremmin. Päätupa (kuvassa pyörien takana) rakennettiin alkuun Harri Holkerin ideoimana kelkkahaalarin kuivauspaikaksi. Nyttemmin täällä on Green Key -majoitus, jossa kaikki hienosti mietitty, ruoka hyvää ja palvelu pelaa. Ehdottomasti lämmin suositus! Myös rantasauna oli hieno, koska toki taas pääsi uimaan ja saunaan.

ISNE6: TETtiä ja poroja

Ihan paras tunne on se, kun haasteisen tilanteen jälkeen saa hallinnan takaisin. Nyt illalla ohjat alkavat taas olla käsissä, koska erilaisia toimenpiteitä on tehty. Uusi eturengas tuntui aivan loistavalta yhdessä KTL:n iskarisäädön kanssa. Postilla kotiin lähti 6.2 kiloa tavaraa, ja kuormauksenkin tein uudelleen. Loppureissulle varasin sänkypaikat, että ei ainakaan teltassa nukkumisesta mene kylki pahemmaksi. Särkylääkettä en ensin ottanut ja kun diagnoosi oli, että mitään ei ole oikeasti rikki, otin maksimit ja eikun pyörän selkään.

Ihan mukavat 6 tuntia ja 300 kilsaa ajettiin ensin omia reittejä ja sitten Moisionkankaalla liityttiin TETin ajajien joukkoon. Oli hyvää reittiä, vauhdikasta hiekkaa sekä haasteellisempaakin pätkää. Maisemat alkoivat olla erämaahenkisempiä ja suota oli paljon. Reitti kulki suureksi osaksi itärajan tuntumassa, välillä pitkin rajavyöhykettäkin.

Matkalla oli todella hienoja paikkoja – “omalla vastuulla silta” upean pikkujoen yli ja sen vieressä mahtava leiripaikka sekä paljon erämaajärviä. Myös ensimmäiset porot hyökkäsivät tielle. Suolla näkyi kurkia. Ja jos olisi ollut kypäräkamera, olisi myös Juntusrannan nelipyörämotocrossihminen otettu kuvaan – joku oli täydessä crossivarustuksessa liikenteessä invamopolla. Olikohan viritetty laite?

Lounasta syötiin Alavuokissa, jossa oli hyvä meininki ja ainakin neljä muuta TETtiläistä sekä yksi Transalp peräkärryssä. Paikka oli hyvin perinteinen ja palvelu loistavaa. Kahvila oli kiinni, mutta ruokaa saatiin pöytään ja vessat löytyi, bensaa löytyi, kuunteluhuone löytyi. Mikäs oli ihmisen ollessa.

Hossasta 25 kilsaa ylitimme asvalttitien ja ajattelimme olevamme lähes perillä. Mutta eipäs oltukaan, ainakin tunti ajettiin hiekkatietä, soratietä, sepelitietä ja lopulta kuulalaakeritietä pitkin mutkia. Ja sitten oltiin Hossassa ja tankattiin taas, koska “ei sitä koskaan tiedä”: Ja syötiin, koska “syöminen on aina kivaa”. Ja käytiin kaupassa, “kun kerran kauppa oli”. Jokapuolella oli TETtiläisiä. Illaksi saatiin majoitus Hossan Luontokeskuksen kautta, kun ystävällinen ihminen siellä antoi meille Metsähallituksen Metsäkartanosta huoneen käyttöön – koko leirintäalue oli täynnä ja minulla siis ei ollut enää telttaa. Päästiin saunaankin. Ja uimaan. Ihan mieletön paikka. Kuulemma AT-rallikin on täällä!