Päivät 9, 10 ja 11 – Pitkä ajo kotiin Vinnitsasta

Päivä 9 – Vinnitsa ja Lviv

Ilmahälytyksistä huolimatta olimme kaikki nukkuneet loistavan yön ja söimme evääksi laitettuja luonaan ylijäämiä aamiaiseksi hotellin aulassa – ja ne olivat vieläkin todella hyviä. Mentiin hakemaan Svitlana kyytiin pienen säädön jälkeen paikallisen McDonaldsin pihasta (josta haimme myös kahvit, kahvia haettiin muuten joka pysähdyksellä ja kaikille). Svitlana sai kyydin Olgalta, joka toi meille myös Vinnitsalaista Real Alea, jota maistelimme hotellilla ja oli aivan loistavaa olutta. Oikeasti yhtä parhaimpia, mitä olen maistanut. Muutenkin olutkulttuuri oli todella pitkällä – käsityökaljoja sai joka huoltsikalta ja paikallisia erikoisuuksia tuotiin Hersonista asti ukrainalaisille Suomessa. Matkaan tarttui myös keinutuolituliainen, joka olikin sitten kuorma-auton ainoa kuorma.

Lviviin ajoimme myöhäiselle luonaalle, jossa tapasimme paikallisen developperin, joka rakensi pakolaisille sekä ilmaiskuissa kotinsa menettäneille taloja – nopeita (mutta tosi kauniita) laatikkotaloja, taloja pyörille ja vaikka minkälaisia taloa. Katsoimme kuvia ja mietimme sitten vasta paljon myöhemmin (väsymys näkyi jo ajattelussa), miten yhdistää heidät Dobro Nadiin kanssa, koska siellähän tarvitaan tukea kuntoutuskeskuksen kunnostuksessa. Lounasta söimme ihan loistavassa pizzapaikassa, jossa sai kaikkea muutakin. Samanlaisia mestoja voisi muuten olla ihan hyvin Helsingin Punavuoressa, kuin missä olimme syöneet Umania myöten (silloin, kun ei syöty huoltsikoilla tai pikaruokaloissa).

Rajanylitys sujui Transitilla eli pakettiautolla todella sujuvasti, meillä meni tyyliin tunti koko hommaan. Hieman olin blondina Puolan tullissa, jossa olisivat halunneet tyhjentää koko auton. Tyytyivät lopulta vain muutaman kassin ja laatikon avaamiseen ja ei tarvinnut ihan kaikkea ottaa asvaltille, mikä näytti olevan useimpien autojen kohtalo. Puolan tulli on tyypillisesti aina kaikkein hitain ja hankalin kohta tuossa rajanylitysoperaatiossa – kumpaankin suuntaan.

Kuorma-autolaiset jäivät jonottomaan “parin tunnin jonoon”, mutta olivat kuitenkin Puolan puolen rajahotellissa vasta seitsemältä aamulla, kun me olimme siellä jo yhden aikoihin. Ennen tätä olimme tankanneet kanistereista Transitin ja säätäneet muutenkin kaikenlaista tarpeellista. Vehnäyhteensopivat toverit olivat syöneet matkalla pizzanjämiä ja evääksi tilattuja pizzoja, itselläni oli ollut salaatti. Olimme nukkumassa kahden aikoihin ja sovimme, että aamulla lähdemme viideltä, jotta Henkka ehtii Varsovasta lentokoneeseen ja ajoissa kotiin. Tässä vaiheessa yksi olematon yö lisää tuntui aika lailla normaalilta, mikä ei ehkä ole ihan normaalia enää. Mutta koska kuorma-auto ei tullut ajoissa, siirtyi lento myöhemmälle ja nukuttiin pitempään, mikä tuli tarpeeseen – myös kuorma-autokuskit saivat muutaman tunnin unen oikein sängyssä kuorma-auton ohjaamon sijaan. Aamiaissäätö kesti hieman pitempään kuin tarpeen – kaikki olivat väsyneitä ja matkanjohtajankin komento alkoi jo olla inflatoitunut.

Päivä 10

Herätään Puolassa ja päätetään lähteä eri tehtäviin: pakettiauto viemään Henkkaa Varsovan kentälle ja kuorma-auto hakemaan Suomeen pakolaiskeskukseen huonekalukuormaa läheltä rajaa, Puolan puolelta kuitenkin. Lisäksi me onnettomat lämminsydämiset suostumme eläinpelastusoperaatioon, kun jonkun pakolaislemmikkilintu piti viedä Tallinnaan. Kuorkki-tiimi sopii lopulta kaikkien mutkien kautta, että odottaa senkin mukaan muun tavaran lastauspaikalla. Lintua ei koskaan kuitenkaan tule, mutta odottamiseen menee useita tunteja, jotka maksetaan yöunina – kuorma-auto on Liettuan hotellilla nukkumassa neljältä aamulla, kun pakuporukka on siellä “jo” puoli kaksi yöllä. Toki ruokahuoltoa piti vielä hoitaa Vinnitsalaisen oluen maistamisen lisäksi ja söin yöllä vielä tonnikalaa ja maissilastuja, että “jaksaa nukkua” – niinkuin edesmennyt mummini aina sanoi. Meillä oli kaksi kolmen hengen huonetta hotellissa ja Maiju ei saanut aamuyöstä meidän ovea auki, vaikka sen piti olla auki, joten hän jäi kuorma-autoon nukkumaan. Sekin vielä ja kesäflunssa päälle. Onneksi ulkona sai sentään katsella upeaa Eiffel-tornia. Sellainen on muuten myös Vinnitsassa, tosin eri paikassa kuin Pariisi-niminen kaupunginosa.

Ajettiin sitten Tallinnaan, juurikaan pysähtelemättä, mutta niin myöhään oltiin paikalla, että kuorma-auto parkkeerattiin kauemmaksi ja mentiin Tommin grillille syömään ja sitten otettiin hotellin aulassa siiderit, vaikka väsymys painoi jo niin paljon, että en meinannut saada sanaa suusta. Matkalla muuten oli joka hotellissa Ukrainan lippuja, värejä tai kelloja Kievin ajassa sekä muita tuenilmaisuja.

Laskeskelin, että olin 9:ssä päivässä ajanut 4500 km pikkubussiksi rakennettu Transitia, josta suuri osa raskaan kaluston vauhtia vaihtelevalaatuisilla teillä (tosin Ukrainan valtaväylät ovat pääosin ok-kuntoisia varsinkin lännessä.) Tiesi ajaneensa, ja kyydissäkin istuin melkein 500 kilometriä.. Ja lopputulos oli hyvin resetoitunut pää: itselleni tuollainen reissu vastaa retriittiä – kun joutuu hieman tsemppaamaan, että jaksaa, ei riitä energiaa ylimääräiseen ajatteluun. Ja se on meditatiivista. Lisäksi fyysisen vaaran olemassaolo resetoi emotionaalista ja sosiaalista ajatuspankkia jotenkin kummasti. Olen tämän kokenut usein aikanaan humanitaarisessa työssä ja en tiedä olenko tässä erikois-aivo, vai onko tässä joku looginen selitys.

Päivä 11

Maijun ja Oton kanssa herättiin etupeltoon ja haettiin kuorma-auto, tankattiin ja pyöräyteltiin tavarat oikeisiin autoihin ja minä hain muun joukko kyytiin (jotka olivat nukkuneet viimeiseen minuuttiin – yksi meistä oli lähdössä isoon reissuun heti tämän reissun jälkeen). Lautalla otettiin hytti, jossa jatkettiin unia.

Suomen puolella ajettiin edestakaisin viemässä tavaroita, ihmisiä ja autoja oikeisiin paikkoihin sekä käytiin vielä syömässä siihen päälle. Kotiuduin seitsemän jälkeen illalla ja Svitlanan kanssa heitettiin tavarat selästä ja lähdettiin yhteiselle ystävällemme grillaamaan ja istumaan paljuun – tuliaiseksi viety ukrainalainen Vodkakin taisi menettää suurimman osan tilavuudestaan, tosin oli meitä useampi tällä tehtävällä. Oma varustehuolto siis jäi seuraavalle päivälle osaltani ja Svitlanakin oli vasta myöhään illalla kotona, koska hän asuu hieman kauanpana Suomenniemellä. Pari yötä mennee melkoisen pitkillä yöunilla….

Ukraina päivä 8: Vinnitsa, Dobro Nadii ja tuleva sodan uhrien kuntoutuskeskus

Tätä vierailua pitää taustoittaa tarinalla, joka alkoi, kun Venäjän aloittama sota median tiedottamana alkoi meille länsimaalaisille – eli Venäjän aggressio Krimiltä siirtyi laajasti kohti koko Ukrainaa. Tämä oli ukrainalaisille pysäyttävä hetki ja moni heistä lähti pakolaisiksi heti – ohjusiskut ja hyökkäys oli voimakas ja kukaan ei tiennyt, mitä tulee käymään – paitsi naapurin diktaattori, joka ajatteli, että riemusaatto Kievin (venäläisittän Kiova – ja siis tätä kirjoitusasua eivät ukralainalaiset halua enää käyttää) kaduilla olisi vain päivien tai viikkojen kysymys.

Natalia ja Inna tulivat lapsineen meille sodan (tämän vaiheen) kolmannen päivän päivän aamuna Natalian veljen kuljettamina Vinnitsasta. Minä muutin Jyrin perheen vieraaksi Jyrin lapsuudenkotiin ja annoin Vaasankadun kaksion Innalle ja Natashalle käyttöön. Vuokranantaja kielsi tämän jyrkästi, kun kysyin, mutta toimin hänen toiveidensa vastaisesti, koska käsittääkseni minä saan ottaa vieraita asuntooni valintani mukaan. Olin senverran röyhkeä, että menin vielä MTV3:n uutisiin puhumaan Kotiryhmäverkoston majoittajan suulla heti seuraavana päivänä ja kuvausryhmä oli mun kaksiossa varmaan tunnin – joten tottelemattomuus oli siis oikein dokumentoitu valtakunnan kanavalla.

Ystävystyimme ensi halauksesta ja oli vielä MTV3:n haastattelussa ukrainalaiset olivat koronamaski naamalla – me kaikki pelkäsimme. Kuvassa olimme katsomassa kevään mielenosoituksia, joita Ukrainalaisten yhdistys Suomessa ry koordinoi, ja vielä tuolloinkin olimme täynnä epäuskoa. Tämä epäusko alkoi kuitenkin kevään mittaan muuttua hyväksynnän kautta toiminnaksi ja ukrainalaiset alkoivat auttaa toisiaan suomalaisten avulla – mm. logistiikkakeskuksessa, josta kuormia lähti, töitä tekemällä. Minä aloin tekemään sekä varainkeruuta (Facebook Sisar-apua Ukrainaan -ryhmä) että vaikuttamistyötä (mm. jääkaruselli sodan vuosipäivänä yhdessä Janne Käpylehdon ja monen muun kanssa ukrainalaisten äänen kuuluville saamiseksi).

Inna lähti takaisin Ukrainaan ensin ja Natalia elokuussa, jotta lapset pääsee kouluun. Vinnitsassa oli suhteellisen rauhallista, “vain” yksi isompi ohjusisku oli suuntautunut siviileihin, armeijan osumistahan ei kerrota, joten niistä emme tiedä. Ilmahälytyksiä sielläkin on koko ajan ja netti on poikki ja lämpötila oli talvella myös asunnoissa epämukava, koska sähköä oli vain harvoin. Venäjän tapa sotia on hyvin siviilikohteisiin tähtäävä: kotirintaman murtaminen murtaa taistelutahdon, joten on siinä kylmää logiikkaa takana. Mutta ukrainalaiset ovat äärettömän itsepäisiä, joten ihan vain sähkön puutteella eivät taida murtua.

Jäimme Natalian kanssa yhteyteen, yhä Google Translaten avulla – tosin tänään, kun tapasimme, hän puhui kanssani englantia! Hän oli selkeästi sitä nyt opiskellut, mikä tuntui todella tärkeältä. Oma ukrainankieleni on vielä parin sanan varassa, mutta Duolingo on jo käytössä. Mutta tarinan punchline pitää kertoa tässä vaiheessa: Natalia sairastui, ja tarjosin apua. Hän ei todellakaan tarvinnut ja halunnut mitään, kuten arvasinkin. Tarjosin uudestaan ja uudestaan, kunnes hän sanoi: “Auta Ukrainaa, älä minua. Minulla on kaikki hyvin. Yhdistän sinut Olgaan, joka on ollut perustamassa järjestöä (Dobro Nadii – eli suoraan käännettynä Hyvä Toivo), jonka kautta voi auttaa. Näin syntyi yhteys ensin minun ja Olgan välille ja ajan myötä sitten Ukrainalaisten yhdistys Suomessa ry:n välille. Ja jatkossa varmasti vielä isomminkin eri tahojen välille, koska Dobro Nadii tekee koko ajan enemmän, tehokkaammin ja kestävämmin työtä sodan uhrien auttamiseksi. Kuvassa Natalia, Olga ja lapset. Sain myös kertakaikkiaan upean kirjotun paidan, jota sitten ohjesäännön mukaan pidetään seuraavaksi 23.8. eli Ukrainan itsenäisyyspäivänä ja seuraavaksi 19.5. jolloin on Vyshyvanka-päivä, jolloin nimenomaan pitää olla ukrainalaisittain kirjottu paita päällä – päivä on ukrainalaisen käsityön perinnepäivä.

Saamani paidan värit ovat Natalian mukaan punainen=rakkaus sekä musta=suru, sillä ajatuksella, että ne kuljevat usein käsi kädessä (sodassa nyt ainakin). Hyvä muuten olla tietoinen, että samat värit ovat myös lipussa, joka on Ukrainan äärikoikeiston lippu (ja näitä värejä käytetään fasistien toimesta laajemminkin euroopassa). Väsyttää, kun kaikki on itselle niin poliittiista nykyään, että ei pysty rajaamaan edes kirjotun paidan värien kaikkia merkityksiä pois ajattelustaan. Ukrainassa nationalismi on kuitenkin nostanut päätään samoin kuin muuallakin Euroopassa ja pohjalla oleva ulkomaalaisvihan synty on tavallaan ymmärrettävääkin, kun vieraan vallan edustajat ovat aseiden kanssa omien rajojen sisällä. Itse kuitenkin toivon, että Ukraina valitsee eurooppalaisen sivistysvaltiokehityksen – ja siihen haluan myös panostaa. Vihaa ja siihen perustuvaa typeryyttä on ihan tarpeeksi tässä maailmassa.

Kun näimme aamulla Vinnitsassa, itkimme molemmat Olgan kanssa. Olimme viettäneet yhdessä unettoman yön, kun avustuskuormaa vieneet vinnitsalaiset olivat Hersonissa tykistötulen kohteena (kaikki selvisivät!) ja vaihtaneet monen monta viestiä. Autoja oli toimitettu jo kaksi, peräkärryjä yksi ja tavaraa paljon – kiitos Facebookissa tehdyn varainhankinnan yhdessä Ukrainalaisten yhdistys Suomessa -kanssa, jossa meillä oli oma viitenumeron Vinnitsalle. Alla tiedot, jos haluat auttaa:

Saaja: Ukrainalaisten yhdistys Suomessa ry, IBAN: FI65 1544 3000 2751 93, Viite: 91220226

Lähdettin viemään autot Dobro Nadiin varastolle ja otettiin sieltä heidän autot ja lähdettiin katsomaan heidän lahjoituksena samaansa isoa koulurakennusta, joka oli valmistunut 1992 ja joka oli ollut pari vuotta poissa käytöstä. Tänne oli tavoitteena rakentaa kuntoutuskeskus veteraaneille ja muille sodassa traumatisoituneille ihmisille. Kävimme läpi koko rakennuksen, puhuimme yhteistyöstä, talotekniikasta, traumojen hoidosta, henkilökunnasta, budjetista, yhteistyöstä, tavoittesta ja vaikka mistä. Ikävä kyllä talon katto oli niin huonossa kunnossa, että paljon on työtä, enennkuin talo on käyttökunnossa – toki tästä oli suomalaisten mielipiteet paljon pessimistisempiä kuin ukrainalaisten, rakennuskanta on varmasti erilaista Suomessa ja Ukrainassa. Sovimme, että Dobro Nadii toimittaa meille talon piirrustukset ja suunnitelmat ja me mietimme tahollamme, miten voimme auttaa ja ketkä ovat oikeita tahoja, kunhan pääsemme Suomeen.

Sitten menimme syömään aivan ihanan ja runsaan luonaan (melko myöhään toki), josta riitti vielä seuraavan aamun aamupalaksi. Luonaalle tuli myös Natalia ja tytöt – ensimmäinen ilmahälytys tuli lounaan aikana – ja kukaan ei reagoinut mitenkään, joten jatkoimme syömistä. Otimme taksit takaisin varastolle ja purimme kuormat, juttelimme Dobro Nadiin ihmisten kansa ja menimme takaisin hotellille, jossa meidän kolmen hengen huoneet oli varattuja, joten päädyimme parisänkyihin nukkumaan. Yöllä heräsin Maijun vierestä ilmahälytykseen: “Ei toimenpiteitä?” – “Ei” oli miedän napakka sananvaihto 30 sekunnin heräämisen aikana ja seuraavaan ilmahälytykseen emme heränneet tämän sopimuksen mukaisesti ollenkaan. Niin väsyneitä olimme. Ja vielä: Ilmahälytys annetaan aina, kun ilmatilaan on tullut mitä tahansa vierasta ja yleensä kyseessä on ylilento, joten juuri kukaan ei jaksa sen takia vaivautua tekemään mitään. Sotaan, kuten mihin tahansa, ihminen tottuu nopeasti.

Alla kuvia tulevasta kuntoutuskeskuksesta. Jos jollakulla on aikaa, voisi dokumentoidan meidän Sotaveteraanien ja Sotainvalidien veljesliiton tai Mannerheimin lastensuojeluliiton tarinat sekä sotavammasairaalan synnyn engalanniksi tai ukrainaksi ja lähettää Dobro Nadiille. Siellä nousee nyt järjestöjä koko ajan auttamaan sodan uhreja sekä armeijaa.

Ukraina päivät 6, 7 ja 8: Uman, Herson ja Vinnitsa – ja rintamalla yötä

Uman:

Olin ajanut Ford Transit -pakettiautoa Helsingistä asti (miinus 40 kilometriä ennen rajaa), joten uni maittoi Umanissa Vitalin (nimi muutettu) luona. Hersonin ryhmä lähti aamulla niin hiljaa, että jatkoin melko merkittäväksi kasvaneita velkaunia puoli kahteen päivällä ja olisi mennyt myöhempäänkin, mutta talonväki odotti “aamiaiselle”. Myös seuraavana yönä vedin kunnon unet varautuen takaisinajomatkaan ja Vinnitsan käyntiin. Hersonissa tuli viivytyksiä, joten odotimme ylimääräisen vuorokauden. Loppuajan, mitä hereillä olin, tein paperitöitä: blogia kolme ja convoyn hallinnollisia tehtäviä – yllättävän paljon tulee kaiken säätämisen lisäksi ihan pakollisia paperitöitä.

Leppoisasti juttelimme maailman asioista, kun odotimme Khersonin väkeä saapuvaksi takaisin. Saimme myös seitsemännen aamun aamiaiseksi maailmanluokan brunssin – oli hirssi-kana-risottoa, kasvislettuja, kananmunia, itsekirnuttua voita ja itsetehtyä juustoa sekä siivut paikallista avain loistavaa konjakkia, jota vertaisin ehkä espanjalaiseen brandyyn. Kävimme myös ulkona syömässä ja Umanin keskustassa oli tosi kiva hipsterimesta, josta sai Georgialaista ruokaa ja englanninkielistä palvelua.

Lisäksi oli umanilaisille kunnia-asia, että käymme 220 vuotta vanhassa puistossa (Arboretum Sofiyivka), joka oli lähellä majoitusta. Puisto oli todella kaunis, ehdottomasti kannattaa käydä kauempaakin. Sota näkyi puistossa useina toisiinsa nojaten kävelevinä nuorina pariskuntina, joista toinen oli armeijan maastopuvusta.

Päivä myöhemmin samalle alueelle tuli ohjus: yksi kuollut, yksi haavoittunut. Vain yksi ilmahälytys tuli meidän siellä ollessa, ja Ukrainan ilmahälytys kartta paloi  melkein täysin punaisena muutaman kerran. Mutta hieman mittakaavaa saadaksemme: Umanissa on 100 000 asukasta, joten pelkästään liikenteessä siellä kuoli 9.34 ihmistä vuonna 2020 (tilastollisesti). Mutta tottakai on mielettömämpää kuolla ohjukseen, joka on suunniteltu tappamaan ja tuhoamaan, kuin liikenteessä, jossa kaikki kuitenkin yrittävät pysyä hengissä ja pitää muutkin hengissä.

Vitali, joka oli jo eläkeiässä, kertoi juttuja Neuvostoliiton armeija-ajoilta ja Umanin arjesta ja monesta muusta asiasta. Hän puhui meille venäjää, jota myös Keijo puhui auttavasti. Minä laitoin ensimmäisenä iltana Google Translaten pöydälle ja näppäsin mikrofonin kuvaketta jatkuvasti ja seurasin keskustelua sujuvasti ja osallistuinkin siihen. Vitali nappasi juonesta kiinni illan aikana ja aamulla tuli moikkaamaan puhelimen kanssa – hän puhui omalle puhelimelleen, näytti käännöksen minulle ja päinvastoin.

Leppoisasti juttelimme maailman asioista, kun odotimme Khersonin väkeä saapuvaksi takaisin. Saimme myös seitsemännen aamun aamiaiseksi maailmanluokan brunssin – oli hirssi-kana-risottoa, kasvislettuja, kananmunia, itsekirnuttua voita ja itsetehtyä juustoa sekä siivut paikallista avain loistavaa konjakkia, jota vertaisin ehkä espanjalaiseen brandyyn. Kävimme myös ulkona syömässä ja Umanin keskustassa oli tosi kiva hipsterimesta, josta sai Georgialaista ruokaa ja englanninkielistä palvelua.

Herson:

Hersoniin lähti kolme C-korttilaista kuskia (Maiju, Otto ja Henkka), tulkkimme Svitlana ja matkanjohtajamme Orava sekä molemmat autot. Kuorkkikuorma oli menossa purkuun ihan rintamalinjan viereen Hersonin kaupunkiin ja Transitissa oli huolto- ja korjausvälineet. Matka meni mm Mykolaivin läpi, joten melkoisen kuumiin paikkoihin kuormaa vietiin. Mutta yhä vieläkin Hersonissa on siviilejä, jotka haluavat pysyä kotonaan – tai jostain syystä eivät pysty lähtemään. Pakolaisuus on kuitenkin aina ihmisen itsensä valittavissa oleva asia, vain evakuointipäätöksellä voidaan tyhjentää kaikki kodit ja Hersonia ei ole näin täysin suljettu. Tämä on sodassa tyypillistä, kaikkien rintamalla olevien kaupunkien ja kylien tyhjentäminen johtaisi kyllä sotilaiden resurssien käyttämiseen oman porukan paimennukseen, mikä esimerkiksi Hersonissa olisi väärällä rintamalla taistelemista. Toki noin maalaisjärjellä ajatellen kaikkien hersonilaisten kannattaisi mielestäni olla pakolaisia, venäjän joukot ovat kilometrin päässä kaupungissa. Mekin olemme Sisarapua Ukrainaan ryhmässä keränneet apua lastentarhaan, joka oli joen toisella puolella venäläisistä, siis kivenheiton päästä. Lastentarha on nyt siirretty, mikä onkin järkevää. Lisäksi pakko mainita, että joskus on ihan pakko lähteä pakolaiseksi: esimerkiksi Hersonin padon räjäyttäminen on vienyt monen kodin 7 metrin syvyyteen, jonka jälkeen on aika tolkutonta enää vaatioa pakolaista “menemään takaisin kotiinsa” – viitaten nyt viimeaikaiseen poliittiseen keskusteluun.

Hersonin työryhmä lähti aamusta ja söivät aamiaisen paikallisella huoltoasemalla. Dnipron suistoalueella ajettiin kohti itää, jossa paikalliset tulivat vastaan ja ottivat kärkiauton paikan. Kuitenkin vasta illalla oltiin perillä, joten purku ei ollut enää mahdollinen, vaikka tavoite oli päästä paluumatkalle vielä samana päivänä. Viivytyksiin oli kuitenkin varauduttu, joten yöpymispaikka oli varattuna. Saimme loistavan (lihapohjaisen) aterian ja suurin osa meistä nukkui ihan hyvin, vaikka raskas tykistö, konekiväärit ja ilmahälytyssireenit pitivät ääntä koko yön. Asuimme jonkun ihmisen hylätyssä kodissa, jossa teimme omilla tarpeilla aamiaisen ja lähdimme purkamaan kuormaa. Isäntämme Vitali2 (nimi muutettu) näytti kuvia kodistaan, joka oli jäänyt tulvan alle. Oli surullista katsottavaa.

Kuormanpurkupaikka oli vilkasliikenteisen kadun varrella, johon kuorkki ei taipunut fiksusti – tätä todistamaan saapui myös paikallisbussi, joka vei meiltä oikeanpuoleisen peilin.

Kuvassa Otto ja Henkka ovat tyytyväisiä, kun saatiin kuorma-auto purkuun seitsemän päivän ajon jälkeen. Julkaisen kuvan tunnistettavalla paikalla, koska samaa kuvaa tai tunnistettavuutta ei enää tulla saamaan.

Kun paikalliset näkivät, että olemme tulossa jakamaan tavaraa, heitä saapui runsaasti paikalle. Haasteena oli, että meillä oli myös talvitavaraa, joten paikailliset eivät olleet tästä kovin innostuneita. Orava yritti vakuuttaa, että “winter is coming”, mutta päädyttiin silti purkamaan kaikki toiseen varastoon. Tässä välissä myös kerron, että autaukrainaa.fi sivun kautta saa ja pitää lähettää tavaraa, koska Ukrainalaisten yhdistys Suomessa ry:n logistiikkakeskuksen hyllyt ovat tyhjät ja apua tarvitaan. Saatiin vielä lounas ja lähdettiin kotimatkalle. 

Humanitaarinen apu on vielä aikalailla “cowboytasolla” (tarkoitan tällä ei-järjestäytynyttä tapaa toimia), ei ollut näkyvissä mitään kansainvälisiä avustusjärjestöjä paikalla. Muutamilla ihmisillä oli Punaisen Ristin liivit, mutta kukaan ei identifioitunut heidän edustajanaan, joten jäi epäselväksi, onko koko operaatio yhä meidän vapaaehtoisten niskassa.  Punaiselle Ristille ilmoittautuminen on varmasti ajankohtaista myöhemmin kuormien kanssa, koska he yleensä koordinoivat kansainvälisiä operaatioita. Nyt kuitenkaan ei ole vielä merkkejä, että paikalla olisi muita tahoja kuin armeija, joiden turvallisuusymmärrykseen ja logistisiin ratkaisuihin voi luottaa siinä määrin, että uskaltaa lähteä ns. nolla-alueelle eli rintamalinjan välittömään läheisyyteen.

Turvallisuutta eivät ymmärrä paikallisetkaan ottaa huomioon. Ensimmäisellä purkupaikalla oli valtava SIM-korttikeskittymä ja oletettavaa on, että sieltä jaettiin myös lokaatiota kaikissa mahdollisissa sovelluksissa. Seuraavana päivänä täsmälleen samaan paikkaan tuli raketti-isku, jossa ei tullut siviiliuhreja, mutta tulkitsemme, että sotilaita on menetetty. Paljon kännnyköitä pienellä alueella on riski, koska Venäjä ei siviiliuhreja välttele. Tämän vuoksi meidän työryhmät ovat ukrainalaisilla pre paid -kännyköillä liikenteessä. Venäläisten teletiedostelulle kymmenkunta Suomi-numeroa olisi kuin majakka ja heille tuntuu olevan se ja sama, millä asialla me liikumme.

Olimme kuitenkin kaikki helpottuneita: Kaksi humanitaarisen avun tehtävää oli tehty, ja huomattavaa oli, että ensimmäistä kertaa pääkuorma vietiin raskaalla kalustolla eli meidän kuorma-autolla. Vinnitsan osalta oli vielä meidän tutustumis- ja tiedustelutehtävän vuoro (sekä pienen kuorman toimittaminen), tälläkin oli tavoitteena katsoa myöhempiä yhteistyökuvioita ja sujuvoittaa tulevia reissuja. Lisäksi yhteistyö Dobro Nadiin kanssa saattaa tuoda myös kestävämpää ja pidemmälle vaikuttavaa toimintaa mukaan kuin “vain” hädänalaisten auttaminen akuutissa tilanteessa ja pahoissa olosuhteissa.

Päivä 8 – ajamista:

Vitalin kanssa olimme kyynelissä kun erosimme 8:na päivänä, niin paljon ehti tietoa vaihtua välillämme, että ystävystyimme. Kiitollisuutta oli molemmin puolin myös, meillä ihanasta turvapaikasta ja huolenpidosta, Vitalilla siitä, että autamme Ukrainaa. Päivänä kahdeksan ajoimme Transiitilla ja kuorma-autolla Vinnitsaan yöksi, olimme siellä vasta ulkonaliikkumisajan jälkeen (eli puolenyön jälkeen), joten vinnitsalainen hyväntekeväisyysjärjestö Dobro Nadii oli ilmoittanut tiesuluille, että olemme tulossa ja pääsimmekin hymyilevien ja hyvää toivottavien poliisien ja sotilaiden ohi vain selittämällä asiamme.

Alla Umaniaista omakoti-idylliä:

Ukraina päivä 5: Vihdoin Ukrainassa-Lviv-Uman

Aamulla Ukrainan tullin pihalla pidettiin aamukokous: briiffi ja kuljettajien annettiin yhteistuumin puhua kuskeista, lepovuoroista, ajotavoitteista ja jaksamisesta. Päätettiin ottaa ensimmäiseksi harkintapisteeksi Vinnitsa, jonne kuitenkin päätimme pysähtyä vasta paluumatkalla purkamaan kuormaa ja tapaamaan Dobro Nadiin ihmisiä, sekä meidän tulkki Svitlana tapaamaan sukulaisia – joten siellä tänään vain pieni stoppi tai lepo ja sitten eteenpäin.

Olin raivannut yötä varten Transiittiin nukkumakolon, jonne laitettiin nyt ajon aikana ensin Henkka nukkumaan – Henkka sai hieman (onneksi kevyttä) tavaraa niskaan silloin tällöin, joten päivän mittaan varmistelin liinoilla meidän tavaroita, jotta tämä ei olisi kaikille toistunut. Ajettiin Lviviin tutussa järjestyksessä: Isoin ensin, sitten pickupit ja viimeisenä Transit, jota olin ajanut aamun puolta tuntia lukuunottamatta. Hienossa hotellissa (jossa piti olla yötä, vaikka oltiinkin tullin pihalla) käytiin aamiaisella ja aamutoimilla. Hinta oli edullinen ja eivät veloittaneet ylimääräisiä, vaikka oli jo kaksi kertaa säädetty tuloaikaa.

Matkanjohtaja, meitsi ja meidän ammattikuskit Maiju ja Otto sekä pickupit ja Transiitti sekä aamiaisbriiffiä hienossa hotellissa.

Jaettiin autoihin kypärät sekä luotiliivit sekä katsottiin kovapohjaiset kengät valmiiksi ja juoksureput käsille. Laitettiin radiopuhelimet lataukseen, syötiin reipas aamiainen ja pidettiin turvallisuusbriiffi (otin omista Bundeswherin sinne tallentamasta muistilokerosta itse käyttämäni civ-mil briiffin sotatoimialueille ja aiemmin reissulla olleet kertasivat paikallistilanteita). Kerrattiin erityisesti suojatumistilanteet convoy-ajossa ja muutenkin asioita yhdessä. Ihan hyvällä rivakkuudella oltiin sitten tien päällä.

Henna jä Lviviin vapaaehtoistöihin eläimiä auttamaan, joten sanoimme hyvästit huoltoasemalla (ja sovimme, että Kalliossa mennään viinille), jossa taas kerran tankattiin täyteen samalla rutiinilla, jota oli harjoiteltu lähes kaikissa maissa, joiden läpi oli ajettu.

Seuraavaksi nukkumakoloon meni Keijo ja pyyhällettiin yhdellä vessatauolla (jossa nukkumakoloon vaihdettiin Maiju) Vinnitsaan , ja siellä kello olikin jo 22, kun oltiin syöty Mäkkärissä ja käyty kaupassa “nopeasti”. Alettiin selvittämään pickuppien toimitusta vielä kerran ja lopulta lähdimme melkein yönselkään suunnitelman kanssa. Otin vaihteeksi kärkipaikan Transiitin kanssa ja sain apukuskiksi nukkujien sijaan Svitlanan, jonka kanssa navigoimme päätieltä pimeyteen, josta löytyi vanha mies taskulampun kanssa (hän oli seissyt ulkona vanhan liiton tyyliin varmaan toista tuntia kun tulimme paikalle, vaikka lupasimme soittaa kyllä etukäteen) ja siis autojen pudotuspiste.

Nyt oli kuskeja siis 2 ylimääräistä ja kaikki ahtautuivat Transittiin, jossa oli meidän kamat ja Vinnitsan apukuorma kaikki sulassa kaaoksessa, penkeillä, penkkien alla ja takaosassa. Ajoin vielä viimeisen siivun Umaniin, jossa meitä odotti Andrii, jonka poika on Ukrainalaiset Suomessa yhdistyksen Logistiikkakeskuksessa vapaaehtoisena. Meille oli pedattu sohvat kaikille valmiiksi, söimme Vinnitsasta ostettuja makkaroita sinapilla ja painelimme nukkumaan.

Päivän mittaan oli keskusteltu siitä, ketkä lähtevät viemään Umanista kuorma-autokuorman Khersoniin, jonne pitää siis ajaa mm Mykolavejin kautta eli hyvin kuumia paikkoja olisi luvassa ja käytännössä pitäisi käydä ihan rintamalinjalla – mikä on turvallisuustilanteena ehkä haastavin humanitaarisen avun kanssa. Mutta ihmisiä on sielläkin, joten jonkun se kuorma sinne on vietävä joka tapauksessa. Koska matka oli pitkä, piti olla mukana kaksi autoa ja yksi varakuski, joten jäimme minä ja Keijo pois vahvuudesta minimoidaksemme riskiä. Kaikenlainen sotaturismi on minusta varsin vastenmielistä, joten hyvin mielelläni menen mihin vain, jos on tehtävä, mutta ylimääräisenä en kyllä halua mennä. Ja koska minulla ei ole C-korttia toisin kuin kaikilla muilla kuskeilla, oli luontevaa jäädä pois.

Pakko myös mainita, että Svitlanan kanssa kehitimme myös uuden järjestön, kun ajelimme pimeässä. Nerokkaan järjestömme nimi on PeaceGirls, se toimii humanitaarisen avun parissa ihmisten, eläinten, rauhan ja ilmaston hyväksi motolla “PeaceGirls get shit done” hoitaen apua sinne, missä apua tarvitaan. Ei mitään isosti resurssoitua vaikuttamistöitä, vaan ihan vaan tarpeellisen tavaran keräämistä ja kuljetuksia yhteistyössä muiden järjestöjen kanssa. Oltaisiin hieman niinkuin lähettityttöjä heille, jotka asioista enemmän tietävät ja toimistoissa istuvat. Idea syntyi siinä, että saimme kaikki asiat toimimaan esimerkiksi rajoilla todella helposti ja epäilimme, että se johtui sekä sukupuolestamme ja aurinkoisesta asenteestamme. Hyvin poikkeuksellista on vielä monissa kulttuureissa, että sekä kuljettaja että tulkki-fixeri ovat molemmat naisoletettuja. Toki PeaceGirls olisi identifikaatioasia, joten kaikki ihmiset ovat tervetulleita mukaan. Ehkä meillä on vielä joskus PeaceGirlsConvoy matkalla, mene ja tiedä.

Mietittiin Svitlanan kanssa myös, että Auta Ukrainaa on erittäin nerokas juttu, koska sehän on kiertotalousinnovaatio, tavaraa viedään sinne, missä sitä tarvitaan – eli toisen ylimääräinen juttu on toisen aarre. Tätä voisi kyllä tehdä isommallakin mittakaavalla, koska kaikki tämä älytön hordaaminen pitää purkaa jonnekin muualle kuin roskikseen. Tiesithän sinä, että voit lähettää ilmaiseksi ylimääräiset, Ukrainassa tarvittavat tavarat postilla Ukrainalaisten yhdistys Suomessa ry:n Logistiikkakeskukseen, josta niitä toimitetaan tarpeen mukaan? Katso lisää autaukrainaa.fi.

Ukraina päivä 4: Rajalla ja rajalla

Aamulla herätään Puolan puolella sitten niin, että minulla on 8.12 herättämässä kello, koska 8.30 piti olla aamiaisella. Mutta kävikin niin, että sain unta ehkä 6.30 ja sitten kämppiksen kello herättää jo seitsemältä. Eli taas yö ilman unia. Jotenkin vain kierrokset niin kovalla, että uni ei tule ja ajatuksia on liikaa päässä. Varmasti eniten vaikuttaa hirveä ryynääminen kevään aikana yrittäjänä – minulla on siis start up -yritys vielä kuoleman laaksossa (=mennään sijoitusrahalla), mikä on todella stressaavaa. Mutta oli myös vatsa kipeänä – mitä kaakompaan mennään, sitä vähemmän allergeeneja saa selville.

Hyppäsin Hennan kyytiin ja Maiju ajoi pakua ja meinasin ottaa unta sitten sen lyhyen matkan rajalle, mutta meidän omaa radioliikennettä ja kaikkea muuta ohjelmaa oli niin paljon, että vasta rajalla pikkuautojen jonossa sain vedettyä pienet nokoset. Rekkamme jäi pitkään jonoon, jossa oli yli 200 rekkaa ennen sitä. Paku ja toinen autoista meni selvittämään, josko humanitaarisen avun kuljetus pääsisi jonon ohi. Näin oli automaattisesti sodan alussa, mutta kaikenmaailman tavaraa kuljettavat käyttivät tätä jonoa hyväksi, joten siitä oli luovuttu.

Puolan tulli osoittautui lopulta aivan loputtoman hitaaksi ja meidän esityö papereiden kanssa olisi voinut olla parempaa. Me pääsimme pienemmillä autoilla läpi, mutta teimme sen virhearvioinnin, että jätimme ison auton taaksemme ja se jäi jumiin tulliin. Kyydissä oli ehkä 300 kiloa ylikuormaa – tosin tullissa olleet kaksi vaakaa näyttivät eri painoa, ja kuorma-autoa ajatettiin vaa’alta toiselle ja mitään ratkaisua ei löytynyt. Lisäksi toinen kuskeista ei saanut puhua tullimiehille, joten olimme yhden miehen selitysten varassa. Sattumalta tämä mies ei myöskään puhunut sujuvasti englantia, vain jonkin verran venäjää, joten päivä meni ja ulkonaliikkumiskielto alkoi ja otimme makuupussit esille ja nukuimme Ukrainan tullin pihassa muutaman tunnin samalla kun rekka lopulta sai kaikki paperiasiat kuntoon – apuna oli myös Suomessa päivystävät Ukrainalaisten yhdistys Suomessa ry:n ihmiset sekä yksi kuski, joka toi tavaraa samasta paikasta kuin mekin ja osasi neuvoa, mitä tehdä. Oli toki yllätys nähdä hänet Ukrainan tullissa, koska emme tienneet mitään siitä, että samalla asialla ja samasta paikasta oli liikkeellä myös rekka.

Hermot kiristyivät yhdellä jos toisella ja yhteistoimintaan tottuneet nuoremmat kuljettajat eivät ymmärtäneet matkanjohtajan armeijatyyppistä kielenkäyttöä ja jonkin verran oli sitten oppimistilanteita – puolin ja toisin. Mutta ihan varmasti oli hyväksi, että viestintä laitettiin kuntoon tullin pihalla, joka on kuitenkin turvallinen paikka. Ja aikaahan meillä oli, joten puhuttiin muutenkin paljon kaikista asioista eri kokoonpanossa. Hyvää ryhmäytymistä tulevaa silmällä pitäen ja varmasti myös hyödyllistä elämänkoulua, heh. Kyseessä on kuitenkin vapaaehtoistoiminta, joten joka reissu on aina säädettävä kohdilleen sillä porukalla, jotka ovat työryhmässä.

Tullissa meni sitten lopulta melkein vuorokausi, joka oli paljon enemmän kuin oli toiveissa, mutta kaikki saivat nukuttua ainakin vähän.

Daamit vetää unta Puolan puolella odotellessa. Blogaaminen onnistui myös hienosti.

Ukraina päivä 3: Autoilua Puolan läpi

Aamulla saatiin aivan ihana aamiainen ja hyvää kahvia ja hyvää mehua. Pitikin sitten pysähtyä pissa-tauolle jo reilun tunnin jälkeen. Muuten ajetut pätkät olivat tosi paljon pitempiä. Lähdettiin niin aikaisin kuin pystyttiin, mutta koska työryhmä oli vielä täysin kokematon toimimaan yhdessä ja oli hieman epäselvää mennäänkö armeijameiningillä vai yhteistoiminnalla, pyörittiin luvattoman kauan pitkin pihaa säätämässä lähtöä lähtemisen sijaan. Oltiin aika turhautuneita suurin osa. Onneksi päästiin raskaan kaluston marssivauhtiin sitten ja päivä sinänsä kulki hyvin,

Tavoitteena oli mennä rajan ylitse Lviviin, jossa oli ollut juuri raketti-isku ja ilmeisesti toinenkin (en ole ehtinyt ajaessa katsoa mediaa, joten olen melkolailla kuulopuheen varassa, joten faktat voivat olla toisinkin). Ensimmäisessä iskussa oli kuollut 91-vuotias nainen, joka oli siis jo selvinnyt kahdesta maailmansodasta. Raketti-iskuja ei käsittääkseni kovin tarkasti voi tähdätä, joten kyseessä oli taas Venäjän random-menetelmällä tehty pelottelu, jolla yritetään lannistaa kotirintamaa tappamalla satunnaisia siviilejä.

Oli tietysti selvää, kun tehtävään lähdettiin, että näihin tunnelmiin mennään ja raketti-iskuista tullaan kuulemaan ja ilmahälytyksissä ollaan. Oli hyvä huomata, että meidän convoyta ei asia pelottanut tai huolestuttanut, kaikilla oli mittakaava kohdillaan. Suurinta riskiä ennustin etukäteen itse meidän porukasta, koska en tuntenut kuin 2 henkilöä entuudestaan ja heidänkin stressinsietokykynsä oli minulle vielä arvoitus. Turvallisuuden voi kuitenkin vaarantaa ihan vain yksi hömelö, joka laittaa tietoja vääriin paikkoihin ja väärään aikaan, tai säätää muuten hommia niin, että kaikkien tilanne vaarantuu. Mutta hyvältä näytti, porukka oli tehtävän tasalla: Lviv on suurkaupunki, joten sinne yksittäinen raketti-isku ei mitenkään todennäköisesti omaan niskaan tule. Lviviläisiä oli kuitenkin poistunut kuulemma jonkin verran kaupungista, ymmärrettävä reaktio, koska Lviv on niin kaukana sodasta, että siellä asuvat varmasti ovat sodan aktiivisesti jo mahdollisimman hyvin unohtaneet. Silla lailla se psyyke toimii epämiellyttävien asioiden kanssa ihan kulttuurista riippumatta.

Itse mietin turvallisuusasiaa näin: ohjuksille ja raketeille en mitään voi, joten niiden kanssa mennään sillä, että todennäköisyys joutua kohteeksi on erittäin pieni. On sotatantereita, joissa ihmiset ovat asuneet vuosia todella kuumissa paikoissa ja ovat silti hengissä. Sotilaistakin suurin osa palaa rintamalta, vaikka ovat olleet todella tiukoissa paikoissa ja oikeasti tähtäimessä pitkiäkin aikoja. Meidän convoy tuskin tulee maalitetuksi, olemme ottaneet turvallisuusasiat melkoisen vakavasti ja merkityksemme on sodan näkökulmasta hyvin pieni. Tämäkin blogi tulee aina liveksi vasta, kun olemme vaihtaneet paikkaa, joten tieto tässä on sotilasmielessä koko ajan vanhentunutta. Muut turvallisuusriskit, kuten liikenne, on ainakin jonkin verran omissa käsissä. Samoin ruokamyrkytyksiä olen saanut aikanaan pelkästään Ukrainassa jo 2 kpl (kun ajelin Karpaatteja pitkin Ukrainan läpi, tässä blogissa lisää siitä vuodella 2017) , joten siinä on kolmas turvallisuusriski, johon voi siihenkin vaikuttaa.

Eilen lautalla oli fiilikset matalat, kun unta ei tullut ja sitä ei ollut ollut puoleentoista vuorokauteen. Pelotti pirusti, että miten selviää ilman yöunia. Mutta hyvin selvisi. Ja nyt 9:n tunnin unien jälkeen olo on keskittynyt ja rento – mikä on ajaessa aina ihan parasta, kun siihen pääsee. Flow-tila tulee minulle helpoimmin päälle töissä ja heti perään ajaessa. Ajaessa on vain helpompaa, kun ei tarvitse tehdä juuri mitään, joten aivot latautuu. Tämä on just hienoa.

Vihdoin päästiin Puolaan ja rajaseudulle, jossa motarin yläpuolella olevissa kylteissä kerrottiin, että rajalla ei yli pääse muutakuin raskailla ajoneuvoilla. Joten tavoitteesta piti luopua, oltiin vain yksinkertaisesti myöhässä ulkonaliikkumiskieltoon nähden. Pyörittiin ja hyörittiin taas muutamilla huoltsikoilla ja etsittiin AdBlueta ja veivattiin ja vähän tiuskittiinkin ja oltiin aika väsyneitäkin. Otetaan sitten oikein kiva hotelli läheltä rajaa – oikein siisti ja mukava. Iltapalaksi syödään – puoli kahdelta yöllä – matkalta mukaan otettuja kebabbeja, joiden piti olla meidän rajalla syötävä eväs. Ja kahvia oli tullut kyllä juotua päivän mittaan aina kun se oli mahdollista…

Ukraina päivä 1 ja 2: Laivalla yli ja Liettuaan

Apua Ukrainaan reissun kuvaus alkaa tästä – katso lisää autaukrainaa.fi ja auta sinäkin!

Olin siis kesäloman pari ekaa viikkoa Ukrainalaisten yhdistys Suomessa ry:n vapaaehtoisten Ukrainaan ajaman convoyn autokuskina – ei mikään moporeissu, mutta pitkiä päivämatkoja letkassa, joten laitan tänne tiinarider-blogiin.

Viedään humanitaarista apua eri paikkoihin, mukana muutama auto (paku, lahjoitusauto ja kuorma-auto) ja kaikille näille kuskit, tulkki sekä matkanjohtaja. Kaikki eivät esiinnyt blogissa kasvoillaan ja nimillään, ja ihan tarkkoja tietoja en anna ja postaan aina päivän myöhässä, jotta meidän liikkeet eivät ole suoraan internjetsissä. Näin olemme turvahommista sopineet, olemme kuitenkin sotaa käyvässä maassa. 

***

Päivä 1 ja 2: Pakkaus ja Baltia

Raskas kalusto oli pakattu jo päivää ennen ja vikaksi illaksi jäi paku ja pick upit. Osa kuskeista oli mukana, ja ajeltiin erilaisia ympyröitä ympäri kaupunkia, että laina-autot, vara-avaimet ja kaikki muukin löysi oikeat omistajat. Ukrainalaisten logistiikkakeskus toimii hyvin, siellä on pätevä tapa heittää tavarat laatikoihin, koodata ne ja tehdä kuormakirjat. Keskuksen kautta on kulkenut lahjoituksia Ukrainaan jo 6 miljoonan euron arvosta. Katso, mitä Ukrainassa tarvitaan ja mitä sinä voit lähettää eteenpäin vietäväksi osoitteesta autaukrainaa.fi. Hyllyt jäivät ihan tyhjiksi meidän jäljiltä! Posti tuo tavarat ilmaiseksi logistiikkakeskukseen, joten nyt kesäsiivoushommiin!

Mukana oli turvallisuuskamaa myöskin, kuten luotiliivejä sekä convoylappusia.

Lopulta kello oli jo kaksi, kun päästiin nukkumaan – minun luokse tuli kaksi daamia ja toiseen osoitteeseen meni loput pitkämatkalaiset. Lautta lähti Vuosaaresta viideltä, joten neljältä oli lähtö ja nousu kymmentä vaille. Yhtään en nukkunut kaikesta siitä kahdesta tunnista, mikä oli saatavilla. Laivalla kaivettiin omasta kupeesta hytti (tällä reissulla ei syntynyt muuten lahjoittajille juuri mitään muita kuluja kuin mitä löpöä laitettiin autoihin ja pähkinöitä ja kahvia ihmisiin), mutta ei kyllä nukuttanut sielläkään, oli nimittäin jo paniikki päällä, että miten selviää ekasta päivästä, kun unta pyöreät nolla takana. No hyvin selvisin. 

Vuosaaren aamulautalla taidettiin viedä myös puolustuskalusta Ukrainaan. Alla meidän kuskeista Henna ja Maiju.

Keli oli koko päivän hyvä ja huoltotaukoja pidettiin vähintään neljän tunnin välein. Autoissa oli pähkinää ja vettä, niillä pärjäsi. Ajoin Transittia ja apukuski Svitlana, joka on tulkki ja muunmuassa meidän virallinen tullikirjoittaja (suomalainen käsiala ei ole aina kelvannut) istui vieressä. Hänellä ei ole ajokorttia, mutta seura oli hyvää ja meillä oli hauskaa ja tulkista on aivan valtava apu joka käänteessä. Tunsimme jo entuudestaan erilaisista kuvioista. 

Sen verran alkoi olla väsynyttä jengiä ratin takana, että luovutimme Puolan puolella olleesta tavoitteesta joskus kymmenen aikaan illalla ja jäimme eteläiseen Liettuaan tienvarsirekkamotelliin, jossa oli aivan loistava meininki sekä hyvä aamiainen.  Vedettiin päivän mittaan joku 700 kilsaa ja lautalla yli, joten ei nyt niin huono suoritus.

Esitellään yksi, jo kuvassa näkynyt autokunta: 

Maiju lähti matkaan, “kun ei ollut muitakaan” – näin hän väitti ensin. Mutta kun oikein puristi niin sitten hän syytti pikku psykoosia, ja sitten kertoo, että tämä oli vitsi. No lopulta todellinen syy oli perinteisempi “jos tästä on jollekin hyötyä, niin mikäs siinä”.  Maiju on raskasta kalustoa ajava ammattikuski ja muutenkin kestävää tekoa, joten olihan hieno juttu, että ole meidän matkassa.

Henna oli ollut Ukrainassa jo edellisen kerran viime elokuussa ja on eläinoikeusihmisiä. Nyt hän toi keräämiään eläintenhoitotarvikkeita ja tuli tukemaan vapaaehtoistyössä ja tapaamaan ihmisiä, joita oli auttanut viime kesänä.

Ja vielä ps: nukuttiin täydet 9 tuntia, mikä oli aivan loistavaa valvotun yön jälkeen, joten hyvää huomenta!

ISNE/tarinointia: Tosimiehet ja pelailijat – yhteisöllisyydestä Ernestin innoittamana

En katsonut televisiota reissun aikana, enkä varsinkaan jalkapalloa. Tätä tukemaan, jalkapallon MM-kisojen aamuna, matkatoverini Jani siteerasi minulle loistavaa kirjoittajaa, mutta ilmeistä kusipäätä, Ernest Hemingwayta:

“There are only three sports: bullfighting, motor racing, and mountaineering; all the rest are merely games.”

Testosteronihuttua ja melkolailla paskapuhetta, mutta sai miettimään sitä, että kaikki Ernestin luettelemat lajit ovat (tai ainakin siihen aikaan olivat) vaarallisia. Ja vaaran voittaminen tuo sellaista yhteisöllisyyttä, joka on kyllä toiminnallisessa muodossaan pelailun vastakohta. Kaikenlainen selviytyminen on aina toiminut initaatioriittinä yhteisöön kuulumiseen. Ihmisiä on leikelty ja laitettu hengenvaaraan ihan tahallaan ryhmäytymisen alttarille.

Ihmiset ovat myös itse kovaa menossa hengenvaaraan, jos sattuvat olemaan sopivasti hulluja. Joku voima ajaa osaa meistä ottamaan riskejä. ”Pääseekö tuosta?” on ollut ihan keskeinen kysymys ihmisen selviytymisen kannalta, koska jonkun pitää kokeilla – vaikka ei pääsisikään. Yhteisössä tarvitaan ihmisiä, jotka vastaavat haasteisiin hyökkäämäällä ja menemällä kohti, vaikka arjessa tämä ihmistyyppi voikin olla muita rasittavampi.

Kurapyöräilijät ovat yhteisö. Härkätaistelijat ovat varmasti yhteisö, siinä missä vuorikiipeilijät, sukeltajat ja basehyppääjätkin. Kaikkia lajeja yhdistää ryhmän tuoma turvallisuus yhdistettynä vahvaan yksilösuoritukseen. Vaaran läsnäolo sekä ryhmän tuoma riskin väheneminen ovat siis Ernestin väitteestä mukailtuja yhteisöllisyyden keskeisiä elementtejä.

Jalkapalloilijat ja muut joukkuepelaajat tekevät pirusti töitä yhdessä pelaamisen puolesta, koska he ovat joukkue. Mutta vuorikiipeilijät eivät ole joukkue. He ovat yksilöitä. Mutta heidän henkensä riippuu usein toisista vuorikiipeilijöistä (ihan köyden muodossa). Motivaatio tutustumiseen ja yhteispeliin on itsestäänselvyys, sitä ei tarvitse erikseen perustella ja se tehdään siihen pisteeseen, kun tarvitsee. Kyseessä ei ole peli, kyseessä on selviytyminen.

Toinen yhteisöllisyyden tekijä lienee vastakkainasettelun tuoma ylemmyydentunto. Pelailijat vastaan tosiurheilijat Ernestin puheiden tapauksessa. Bemarikuskit vastaan kotarikuskit (ja se aina kiusattu yamahakuski). Katoliset jalkapalloseurat vs. protestanttiset jalkapalloseurat. Ja toki kurapyöräilijät nukkumassa jalkapallon MM-finaalin aikaan, koska ”aivan turhaa katsella, kun muut jotain tekee, kun voi tehdä itse.”

Onko siis mitään yhteisöllisyyden tukipilaria, joka ei rakennu näille hieman hupaisille maskuliinisille aineksille eli lähes tarpeettomaan riskinottoon tai usein täysin rakenneltuun vastakkainasetteluun?

Kyllä on. Auttaminen silloin, kun se ei ole tarpeellista itsen kannalta. Viime reissun jälkeen alan olla velkaa aikalailla eripuolille. EXC:tä on nostettu pystyyn ja vedetty suosta, koska kylki on ollut paskana. Ja ilman sitä, en olisi pystynyt ajamaan, joten ihan mahtavuutta. Nyt 690 on tulossa yhdellä pakulla pohjoisesta, minä tulin toisella ja kamat tuli kolmannella. Ajamalla olisin vieläkin reissussa, mikä ei olisi ollut miellyttävää tässä toimintakunnossa. Aikalailla lämpimästi läikähtää sydänalassa, kun tajuaa, että hyvin pärjää aloitteleva endurokuljetteja, vaikka ei olekaan kaikkia pelejä ja vensseleitä vielä itselle hankittuna.

Ja loppukaneettina: eipä tuo moottoriurheilu nykyään niin vaarallista ole: suojat, kulttuuri, välineet ja säännöt ovat aikalailla toista kuin Ernestin aikana. Tosin kysymys ”Pääseekö tuosta?” on kyllä hyvin vakiintunut käyttöön. Suomessa on melko hupaistakin laillista tiestöä ajettavana – ja siten on vielä nämä luvan kanssa katsotut safarireitit. Sitä en sitten tiedä, miten tällä taipumuksella normaalit kotihommat hoituu, kun ei ole mitään “perusteltua” riskinottoa ja taisteltavaa arjessa. No ehkä start-up yrittäjänä saa tarpeeksi erikoistilanteita. Miksi se ei vain ole rentouttavaa? Onneksi on vielä viikko lomaa 😀

Kuvat Sauli Nordling, ISNE 2021, Motojysky.

theISNE -1,2,3: Elämäni mahtavimmat ajelut

Terveisiä Saariselältä, nyt sitten määränpäässä eli International Six Nights Endurossa mukana! Uskomattoman hienot kaksi päivää ihan oikeaa enduroa MAASTOLUVILLA, eli ei siis kurapyörillä mihinkään tuonne temuamaan, sanotaan tämä heti kärkeen. Ja sitten yksi päivä sairaslomaa. Harmillista kyllä Kuhmoa ennen kaaduttu kylki kipeytyi niin pahasti, että oli turvallisempaa oli jättää leikki kesken – vaikka koskaan ei kyllä pitäisi luovuttaa. Opin muunmuassa toissakesänä, että esimerkiksi murtuneella sormella ei ajeta Pälkäneeltä Seinäjoelle, mikäli halutaan, että se paranee alle vuodessa. Joten kun alkoi sekä tuntumaan että kuulostamaan (ihmeellistä kolinaa liikkuessa) sillä suunnalla liian pahalta, oli parempi uskoa, että homma seis. Mutta onneksi sain nauttia tätä herkkua kaksi päivää!

Ensimmäisenä päivänä ei juuri maisemia katseltu. Uusi pyörä alla – 250 Six days EXC – oli haaste, hallintalaitteet olivat uusia ja varsinkin jalkajarrua ja vaihtamista pitä tehdä polvea kuokistamalla (joku 46:n kenkämies ajanut sillä ennen minua). Maakivet, korkeuserot, urissa ajaminen – hei haloo, oli vaikeaa. Ja jännitti niin pirusti. Jotenkin kuvittelin, että olen ajanut enduroa aikaisemminkin, mutta paskanmarjat, olen lähinnä ollut lajikokeiluissa. Onneksi vesistöjen ylitykset, suot jne erikoistilanteet ovat tuleet 690:llä jossain määrin tutuiksi, joten henkinen kantti ei pettänyt kuin ehkä kerran kivikossa joutui pari kertaa hengittämään ja eteneminen oli kuin kännisellä koppakuoriaisella. Mutta siitäkin päästiin yli.

Etelästä tulivat Valtteri ja Jaakko seuraan ja majailtiin Janin ja heidän kanssaan samassa mökissä (joka kuraantui päivä päivältä, juttujen taso oli toki alusta asti ihan kuraa). Meidän ryhmän oppaat olivat Mami ja Olli Jäntti, molemmat loistavia kuskeja ja Mami vieläpä siihen päälle endurolegenda. Aina kun olen puhunut siitä, että voiko aloittaa vasta 49-vuotiaana, on minulle joku kertonut Mamista: Kyllä voi. Anna palaa. Aivan huikeaa oli tavata hänet sekä ajaa hänen opastuksellaan ja avullaan – Mami on itse aloittanut vuosien taon jälkeen uudestaan 49-vuotiaana (aivan!) ja on nyt karvan päässä vanhuuseläkkeestä, jolle hän nyt arvaukseni mukaan tuskin jää, koska kunto on sitä luokkaa, että ihan ollaan vastaantulijoita kaikki. Joten voiko Motojysky parempaa tarjota kuin Suomen kauneimmat maisemat, vaihtelevimmat enskapolut ja huikeaa opastusta. Hinta on tosin melko paljon rahaa, kun itse vuokrasin pyöränkin, mutta investointi kannatti. Tavoitteenani oli saada ymmärrys siitä, että haluanko ajaa pikkuenskalla oikeaa enskaa – ja vaikka toki ymmärrän, että tällainen safariajelu on eri asia kuin jonkun paikallisradan kiertäminen, niin vielä kalliimmaksi taisi tulla tämä reissu, koska kyllä tämä vain on niin hienoa.

Toinen päivä meni paljon paremmin. Ainoastaan kuralutakot ja kapeat urat (haha, ainoastaan, niitä kyllä riitti) pudotti vauhdit, mutta sellainen kova enskaura ja oikeastaan kivikotkin sekä nousut, laskut ja oikeastaan suot ja purotkin menivät ihan kivasti. Aikamoista hymyä oli kypärän sisällä. Jos sunnuntaina ajettiin vitun voimalla – eli lähinnä kiroilemalla ja agressiolla, niin maanantaina sitä tuli sellainen rytmikäs ja etenevä olo, vähän niinkuin olisi keinahdellut vain polulla eteenpäin. Toki välillä oltiin koppakuoriaisena maassa, kylki ei oikein kestänyt kovaa käyttöä ja varsinkin itsensä ja pyörän ylöspuskeminen oli välillä varsin koomillista tuohua. Oikeastaan tiesin, että kun lähden viimeiselle Kakslauttasen lenkille tiesin jo etukäteen, että se on joko tämä tai huominen. Mutta koska pieni toive oli molemmista, lähdin kuitenkin. Mutta siellä ne kohtalokkaat lipat tulivat ja kylki meni juuri pari naksua pahemmaksi, joten loppumatka tultiin hieman varovaisemmin. Mutta oli se kaiken sen väärti, mennen tullen. Ihan mahtavaa tuohua! Kiitos Jysky ja kumppanit! Ja Taisto mopon etelään tuomisesta! Uudestaan!

Pistän vielä kuvia lisää, kunhan niitä tulee. Suurinpiirten vikat kuvat Sauli Nordling, tunturin huipulta Jaakko Asikainen ja muut kuvat enmävaantiedämuttakuvarefet saa pyytää tai laitan, kun saan tarkistettua. Julkaisen nyt kuitenkin vähän keskeneräisenäkin, eiköhän joku reissun lopputilitys vielä tule, kunhan nyt jotenkin keksin, miten pääsen täältä kotiin Helsinkiin 😀

ISNE10: Matka loppuu, ajo alkaa

Tulppiossa vedettiin taas uinnit Tulppionjoessa sekä iltasaunat, iltapizzat ja iltasiiderit sekä heitettiin juttua paikallisten kanssa. Kolmen sukupolven enduroseurue oli tullut paikalle ja aikalailla keskittyivät Yamaha vs KTM keskusteluun, jossa Yamahaa yritettiin iloisesti dissata. Tämä jatkui vielä aamullakin, luonnollisesti.

Yritettiin ottaa joku vanhempi sekä monipuolisempi reitti TETin sijaan päivän ajeluun kohti Saariselkää, mutta TETtiä tultiin silti koko matka – joko vanha reitti oli se sama tai sitten reitittäjä oli syyllistynyt virheeseen. Joka tapauksessa kaava oli aika selvä: suoria ja poroja. Pitkiä suoria ja paljon poroja. Tulin siihen tulokseen, että poron reaktioaika täytyy olla joku 8 sekuntia. Eli poro sinänsä on looginen eläin, käytös on vain ihmisen hetkestä koko ajan 8 sekuntia perässä, joten millään ei ihminen muista, mihin se on milloinkin reagoimassa eli säntäilemässä. Mukavaa oli se, että maisemat olivat jo hyvin lappisia, pirunpeltoa ja vanhoja honkia.

Koska oli kylmää (!) ja tylsää (mökötuskuva liittyy suoriin sekä asvalttiin) suoritimme matkustuskoneiden uudelleen arvonnan ja molemmat saivat 690 KTM:n alleen. Jani tosin vuoden 2008 mallin ja minä 2019 mallin. JA KYLLÄ OLI ERILAISTA. Hyvänen aika, kun kaikki hallintalaitteet ovat 11 vuotta uudempia. Ne ovat vain siis sujuvampia ja näppärämpiä. Janin pyörä tuntui puolta pienemmältä ja puolta tehokkaammalta. Ainoa valituksen aihe oli liian pitkä sivujalka, jonka kanssa operoiminen vaati ihme varvistuksia ja vääntämistä – itsellänihän mokoma on lyhennetty melkein 5 cm:llä. Lisäksi seisaaltaan ajo piti tehdä “hyökkäysasennossa” eli perse pitkällään kädet edellä, kun itselläni on nostettu stongaa ja pudotettu jalkatappeja niin, että voi ajaa hyvin ryhdikäästi “dakar”-asennossa vaikka tuntitolkulla ja pudottaa persauksen taakse sitten erikoistilantessa. Ikävä kyllä vaihdon jälkeen oli aivan selvää, että minun kotarin keula ei toimi – ohjauslaakeri on loppu. Tuo mokoma on mennyt niin hitaasti, että vaati toisen havainnoimaan tilannetta sekä uuden mittatikun.

Mutta perille pääsin Saariselälle! Jee! Kauppaan ja sauna päälle ja pyykin pesua.

Nyt menossa välipäivä, varustehuolto, etelän pakulla tulevat soijalattesoturit messiin ja sitten huomenna ajamaan ISNEä! Eli vielä tulossa 3 päivää raportoitavaa tällä reissulla.

Matkaosuus: Yhteensä 3300 kilometriä ja 10 ajopäivää. Joku ei tripin kanssa täsmää, koska ihan 330 kilsaa en mielestäni päivässä ajanut – oli pari lyhyempääkin siirtymää ja leikkipäivää, mutta en nyt jaksa lähteä kinaamaan tekniikan kanssa. Janille oli tullut Tampereelta 2200 kilsaa, joten ihan varmaa on, että trippi oli pyörähtänyt enemmän kuin se kaksi kertaa, koska vedin kuitenkin kaakkoisnurkasta jo rajalle.

Mutta kuten todettu, olen logistiikka- enkä logiikkaihmisiä, niin fiilispohjalta sanoisin, että melko paljon on ajettu. Rennosti ja lomaillen. Ei oikeastaan yhtään hampaat irvessä tai ikävässä fiiliksessä, mikä yleensä myös kuuluu lajin luonteeseen, koska välillä vaan tulee viivästyksiä tai arviointivirheitä. Nyt ei yhtä lippaa lukuunottamatta tullut. Hyväksyttävä suoritus 🙂

Virallinen ituhippi PS. Koko matkan hiilidioksidipäästöt olivat samat, kuin jos olisin lentänyt Ivaloon ja ottanut auton Saariselälle. Maata pitkin matkaillen sain siis 11 päivän loman, näin ystäviä, ihania maisemia sekä yövyin mahtavissa paikoissa sekä söin kaikenlaista, välillä tosi loistavaakin apetta. Ja lomarahat jäivät Suomeen.